sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

NPK – Puutarhan lannoittajan ABC

Havahduin miettimään puutarhan lannoitusasioita vähän tarkemmin hiljattain, kun kellastuneista lehdistä huomasin, että tämän kesän viljelyksiltä puuttui typpeä. Meillä lannoitetaan oikeastaan yksinomaan luonnosta peräisin olevilla lannoitteilla, eli suomeksi sanottuna kompostoidulla lannalla ja kompostilla. Vain joillekin kesäkukille olen joskus ostanut synteettistä lannoitetta.


Periaatteessahan lannoittaminen on yksinkertaista: kasville annetaan tarpeeksi ravinteita, ja sitten se kasvaa kohisten ja tuottaa hedelmiä. Jos kuitenkin erehtyy lukemaan typestä (N), fosforista (P) ja kaliumista (K) lisää, alkaa pää mennä pyörälle. Mistä voin tietää ensinnäkin sen, mitä noista kolmesta kasvi milloinkin tarvitsee ja toiseksi, mistä tiedän, miten paljon niitä missäkin lannassa tai kompostissa on, jos en halua käyttää kaupan synteettisiä täsmälannoitteita?


Tähän asti olen yrittänyt panostaa kasvimaan tai laatikoiden maan esilannoitukseen niin paljon, ettei kesän mittaan enää tarvitsisi lisätä lannoitetta. Käytännössä olen lapioinut mullan tai saven sekaan näppituntumalla lantaa ja sekoittanut kaiken yhteen. Tämä taktiikka onkin toiminut hyvin, eikä ole tarvinnut sen enempää pohtia, mitä ravinteita mikäkin kasvi kaipaa. Nyt kun kasvit kuitenkin alkoivat voida silminnähden huonosti, oli pakko alkaa perehtyä eri ravinteisiin.

Lannoittaminen tuntuikin hiukan vaikeammalta jälkikäteen, koska lantaa (vaikka kompostoitunutta onkin) ei tehnyt mieli heitellä kasvien päälle miten vain, ja maahan sitä taas oli vaikea enää sekoittaa. Päädyin kokeilemaan kahta eri keinoa, joista toinen voi äkkiseltään tuntu vähän ällöttävältäkin. Ensimmäinen oli nostella kompostoitunutta lantaa kasvien juurille ja toivoa, että kastelu- ja sadevesi kuljettaa ravinteet alas. Toinen oli lannoite nimeltään kultavesi, eli vedellä laimennettua virtsaa. Heti syötäväksi tulevia kasviksia ei välttämättä pissalla tekisi mieli lannoittaa, mutta esimerkiksi kesäkurpitsalle, jonka hedelmistä ei siinä vaiheessa vielä ollut havaintoa, kaatelin kultavettä ihan hyvillä mielin.


Toinen hankala asia lannoittamisessa on määrä. Mistä tietää, miten paljon lannoitetta millekin kasville pitää antaa? Lueskelen kyllä kirjoista, mikä kasvi viihtyy  minkäkinlaisessa maassa, mutta käytännössä lannoittamiseni perustuu arvailuihin. Eläinten lantaa kun käyttää, mukana on aina myös jonkinlaista kuiviketta, joten lannan vahvuutta ei varmaan edes pysty tietämään tarkalleen. Ja vielä kun eri eläimistä tulee erilaista lantaa.


Sitten on vielä sekin hankaluus, että kasveille pitäisi antaa syyslannoitus, paitsi joidenkin mielestä ei pitäisi, etteivät ravinteet valu syyssateiden mukana hukkaan. Ja syksyllä ei kuulemma myöskään pitäisi antaa typpeä, ettei kasvi innostu kasvamaan talvea vasten liikaa. Mutta miten ihmeessä olla antamatta typpeä, kun karjanlanta ja komposti sitä joka tapauksessa sisältävät? Käytännössä roiskin monivuotisten pensaiden juurelle lantaa syksyisin mututuntumalla, ja mieluummin syksyllä kuin keväällä, koska keväällä ei ole muilta puutarhatöiltä aikaa. Jätämme myös syksyllä lehdet pääosin haravoimatta, jotta ne hajoaisivat nurmikolle lannoittamaan maata. Laiskuus ja muut kiireet ovat toki tähän toinen syy.


Pari päivää sitten innostuin vielä kokeilemaan sellaistakin lannoitetta kuin nokkoskäytettä. Nokkosia liotetaan vedessä viikko pari ja nestettä kaadetaan kasveille laimennettuna. Vielä käyte ei ole tullut valmiiksi, mutta ajatus tuntuu mukavalta, varsinkin kuin sain upotettua käytteeseen rikkaruohona maasta kaivamiani nokkosia.

Mitenkäs teillä lannoitetaan? Onko kellään hyväksi havaittuja vinkkejä tai kantapään kautta koettuja opetuksia?

torstai 21. heinäkuuta 2016

Ongelmia puutarhassa

Joskus tuntuu, että mitä kauemmin olen hoitanut puutarhaa, sitä huonompi onni omalle kohdalle osuu ja sitä enemmän kasveja vaivaavat erilaiset vaivat. Ensimmäisinä vuosina lykkäsin vain puolihuolimattomasti siemeniä tai taimia multaan, ja aina tuli satoa jotakuinkin tarpeeksi.


Todellisuudessa kyse taitaa kuitenkin olla paitsi aloittelijan tuurista, myös siitä, että silmäni alkavat pikkuhiljaa harjaantua näkemän erilaisia ongelmia puutarhassa, sellaisia, joita en ennen huomannut.


Ensimmäisenä havaitsin, että hyötykasvitarhan (eli muutaman kasvulavan) kasvit alkoivat yhtäkkiä kellastua. Aikani ihmeteltyäni tajusin, että niiltä puuttui ravinteita. Kylvöaika oli hektistä paitsi kasvien suhteen, myös muuten elämässä, joten myönnän alunperinkin lannoittaneeni multaa huonosti, ja multaa tuli vielä laitettua lavoihin liian vähän. Tai toisin sanoen se painui nopeasti kasaan. Ongelmasta on onneksi pääosin selvitty lisälannoituksella, ja esimerkiksi herneiden uudet kasvustot näyttävät jo ihan kivan vihreiltä.

Karviaisia kiusasi viime kesänäkin muutama karviaispistiäinen, mutta niitä oli niin vähän, etten osannut huolestua. Nyt puskassa tuntuu käyvän melkein rouskutus, kun inhottavat toukat mutustelevat pensaan lehtiä. Mies ilmoittautui vapaaehtoiseksi noukkimaan toukat käsipelillä pois, ja näin tehtiinkin, mutta seuraavana iltana mussuttajia oli taas ilmaantunut lisää. Onko kellään hyviksi havaittuja vinkkejä karviaispistiäisen häätöön? Pyretriinivalmisteita en haluaisi käyttää, koska niiden luonnonmukaisuus tuntuu kyseenalaiselta.


Yksi yllättäen ilmaantunut ongelma olivat jättipalsamit, joita ihan yhtäkkiä havaitsin kasvavan tonttimme reunalla. Tai olin kyllä havainnut kyseisiä kasveja pihallamme ennenkin, mutten tiennyt, että on kyse haitallisesta vieraslajista. Onneksi satuin lataamaan niistä kuvan Instagramiin ja minua sivistettiin sen verran, että kukkien kauneudesta huolimatta noukin niistä jokaisen maasta irti ja poltin saunanpesässä. Maahan ehkä jäi vielä siemeniä, mutta ainakin kaikki näkyvät kasvit sain tuhottua. Esiintymä oli siis onneksi pieni.



Yhtenä uusimmista huolenaiheista ovat ruusut. Pihallamme ei kukaan yritä eikä varmaan tule koskaan yrittämäänkään kasvattaa hienoja jaloruusuja, mutta sinne tänne levinneet maatiaisruusut ovat yleensä menestyneet ihan hyvin. Nyt niiden lehdet ovat kuitenkin monin paikoin aivan kuihtuneet ja menettäneet värinsä. Olen yrittänyt googlailla, olisiko kyseessä jokin kasvitauti, mutta en ole onnistunut identifioimaan ongelmaa.


Vielä mainittakoon sellainen pienehkö ongelma, että nurmikollamme puskee monesta kohtaa ohdakkeita. Minua ei todellakaan haittaa, jos nurmikolla kasvaa vähän muutakin kuin ruohoa, kuten voikukkaa tai muuta vastaavaa, mutta ohdakkeet tuntuvat ikäviltä paljaiden lastenjalkojen alla ja näyttävätkin rumilta. Ensimmäinen kitkemisyritys jäi torsoksi, koska tuntui, etten kerta kaikkiaan onnistunut saamaan yhtäkään kasvia maasta ilman, että sen juuri olisi katkennut.


Loppuun todettakoon, että kasvaa täällä meidän pihalla moni asia ihan hyvinkin. Kukkapenkkiin ruukuissa pääsyä odottelevat perennat ovat monet ihan hyvässä voinnissa, ja pihalle kylvetty nurmikko on sekin itänyt ja vahvistunut aika hyvin. Marjoja tulee herukoihin paljon, ja pari siirrettyä herukkapensasta näyttää nekin voivat hyvin. Luumuja ja omenia tulee paljon, ellei sitten joku inha tuholainen pääse iskemään niihin ennen sadonkorjuuta.


Mutta kuitenkin, puutarhanhoito jos mikä kyllä opettaa nöyryyttä. Vaivaa saisi nähdä kasvien eteen vaikka kuinka, mutta onnistuminen on silti monesta pienestä seikasta kiinni. Pitää varmaan vaan opetella olemaan stressaamatta ja iloita siitä, mitä milloinkin piha tarjoaa. 

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Romuhamsterin onnenpäivät

Meissä on miehen kanssa kummassakin aarteenetsijän vikaa, mitä tulee vanhoihin tavaroihin. Yksi mieluisimpia tapoja viettää aikaa on käydä aarteenetsintäreissuilla, eikä pelkästään kirpputoreilla, joissa tavarat ovat joskus vähän liian hinnoissaan, vaan esimerkiksi huutokaupoissa, piharakennuksissa ja muissa vähän epämääräisemmissä paikoissa, joissa tulee vielä vastaan ihan todellisia aarteita.

Palasimme juuri Pohjanmaan sukulointireissulta, jossa meille yllättäen tuli eteen romuhamsterin märkä päiväuni, tilaisuus käydä rohmuamassa vanhahkosta talosta tavaroita edulliseen hintaan. Miehen kaukainen sukulainen möi talon irtaimistoa tyhjentääkseen taloa myyntiä varten. Talo oli ollut pitkään asumattomana, joten nykyaika ei ollut päässyt liiaksi puremaan sisustukseen.


Lähdimme paikan päälle vain uteliaisuudesta, mutta päädyimme haalimaan pakettiautollisen kaikenlaista kivaa, muun muassa huonekaluja. Osalle niistä ei edes vielä löydy meiltä paikkaa, mutta olen aika varma, että niille jossain vaiheessa keksitään jotain käyttöä.

Yksi hieno löytö oli sivustavedettävä puusohva, joka saa paikkansa remonttihuoneestamme, kunhan se valmistuu. Sohvan on kuulemma valmistanut paikallinen puuseppä 50-luvulla.


Toinen upea ostos oli vanha patinoitunut pöytä. Mies innostui ostoksesta vielä lisää, kun kuuli sen olevan alun perin peräisin Lyyli-mummunsa lapsuudenkodista. Ikää pöydällä on kuulemma vähintään sata vuotta. Tästä voisi tulla pöytä tulevalle patiollemme, sitten joskus kun se valmistuu ja olemme saaneet tehtyä sille katon.


Löysimme myös kaksi 50-luvun nojatuolia. Niiden muoto on hieno, mutta verhoilu pitäisi kyllä molemmista uusia. Kunhan ensin ehdin verhoilukurssille.

Aivan tarpeeton löytö mutta mahdoton jättää ottamatta olivat vanhat lastenvaunut, joita meille tarjottiin ilmaiseksi. Niiden kuomu on rikki, mutta eiköhän se ole korjattavissa. Näihin voisi vaikka laittaa säilytykseen vilttejä tai lapasia ja pipoja eteiseen, kunhan siihen saadaan tehtyä tilaa.


Tyttö innostui vanhasta ruosteisesta kolmipyörästä. Toinen poljin puuttuu, mutta se ei tuntunut hirveästi tyttöä haittaavan. Jos lapset pyörään joskus kyllästyvät, voi tästä tulla kukkaruukkuteline puutarhaan, takatarakkahan suorastaan huutaa kukkaistutusta koristeekseen.


Löytöjen mukana oli vielä 50-luvun sohvapöytä, peili, maitotonkka, lääkekaappi ja kaunis lämpömittari, jos nyt kaikki muistan luetella. Niin ja lasten puinen keinutuoli sekä hylly. Löydöt jäivät vielä appiukon varastoon odottelemaan, josta hän lupasi ne kesän mittaan toimittaa meille kotiin kuljettettuna. 

Mitäs sanotte, eikö ollut hyvä aarteenmetsästysreissu?