maanantai 27. kesäkuuta 2016

Luovuutta laastihommissa

Taisin ohimennen mainita, että rappasin remonttihuoneen uunin antiikkilaastilla joskus vapun tienoilla. No, ei se tietenkään ihan niin suoraviivaisesti mennyt. Rappasin kyllä uunia vappuna ja luulin saaneeni työn valmiiksi, mutta sitten pieni perfektionisti sisälläni alkoi nostaa päätään.


Uunin pinta ei vain tuntunut tarpeeksi tasaiselta. Lähipiiri kyllä vakuutteli, että rappaus kelpasi, mutta ilta-auringon säteet olivat armottomat osuessaan vastarapattuun pintaan. Loppujen lopuksi en nyt enää tiedä montako kertaa rappasin takkaa ja millä välineillä, mutta lopputuloksena oli tyytyminen siihen, että minun taidoillani ei täysin tasaista rappauspintaa saa aikaiseksi. Hiukan eläväinen pinta oli sekin kiva, mutta aina jäi kuitenkin harmittamaan, ettei pinta ollut sellainen, mitä olin yrittänyt.

Lopulta päätin heittää käyttäneeni välineet nurkkaan ja lähteä kokonaan uusille poluille. Konsultoituani remonttihommista paljon tietävää isääni sekä kaikkitietävää googlea, päätin yrittää levittää uuniin vielä yhden kerroksen antiikkilaastia – tällä kertaa pensselillä. Ja se olikin hyvä päätös! Kun vain muisti tehdä laastista tarpeeksi löysää ja käyttää maalatessa paljon vettä liukasteena, pensseli sopi laastin sutimiseen oikein mainiosti. Pintaan jäi vielä hienosti siveltimenvedot näkyviin. Kylläpä olin tyytyväinen, että olin uskaltanut ryhtyä laastihommiin pussin ohjeita vastoin ja tehdä ihan oman pääni mukaan. Olin toki kuullut aiemminkin, että valmiiksi levitettyä laastia on tapana kuvioida harjoilla, pensseleillä, teloilla, millä vain, mutta itselläni laasti ehti aina yläpäästä kuivua liiaksi siinä vaiheessa kun yksi seinä laastia oli levitetty. 


Työn loputtua pesin työvälineet iloisena ja lähdin perheen kanssa muihin puuhiin. Juttelimme miehen kanssa, miten hienoa on, että Iisakin kirkoksi ristimämme rappaushomma oli vihdoinkin valmis. Kunnes sitten tulimme kotiin ja kävin kurkistamassa remonttihuoneeseen: hienossa juuri kuivuneessa pinnassa näkyi paikoitellen tummanharmaita pilkkuja, aivan kuin laastin seassa olisi ollut jotain epäpuhtautta. En keksi muuta selitystä kuin että mustasta muoviämpäristä oli irronnut porakonevispilällä sekoitettaessa muovihitusia laastiin.

Epätoivo oli aluksi melkoinen, vaikka lähipiiri taaskin rauhoitteli, että pikkuhitusia hädin tuskin huomaa. Mutta nyt saavat rappaushommat joka tapauksessa loppua. Aion maalata uunin kalkkimaalilla valkoiseksi, ja jos siinäkin vaiheessa tulee vielä vastoinkäymisiä vastaan, en enää tiedä mitä teen.


Miksiköhän muuten tuntuu, että kaikkien muiden remppahommat menevät aina ihan kerrasta putkeen, vaikka kokemusta ei olisi nimeksikään? Ainakin meillä näitä vastoinkäymisiä sattuu suhteellisen usein, ja kaiken joutuu oppimaan kantapään kautta. Mutta sen olen ainakin oppinut, että vain lopputulos ratkaisee, eikä se, miten mutkaista tietä perille on päästy.

Rappauksen ohella ja jälkeen on huoneessa muuten laitettu seinille huokolevyjä, esiliisteröity niitä ja kitattu lattian reikiä. Pikkuhiljaa valmiimpaa kohti! 

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Uusi kukkapenkki ja järjetön puutarhainnostus

Nyt me sitten ryhdyttiin siihen – nimittäin tekemään kukkapenkkiä, josta haaveilin viime kesänä. Kivireunuksista kohopenkkiä, jossa olisi tilaa kasvattaa perennoja. Pihalla on ollut useampikin kukkapenkki, mutta koska koko tontti on puolivillissä tilassa (talon oltua vuosikymmeniä tyhjillään ennen kuin se taas otettiin käyttöön vuosituhannen alussa), on rikkaruohojenkin määrä melkoinen. Niinpä jokainen kukkapenkki on muutamassa vuodessa muuttunut niin rikkaruohojen valtaamaksi, ettei pelastamisesta ole enää ollut toiveita. Ja voin kyllä myöntää, että olen myös ollut huono pitämään penkeistä huolta.


Tämän kesän puutarhaprojektien listalla ovat olleet kukkapenkki ja patio, ja koska patio tuntui työläämmältä, saimme yhtenä päivänä inspiraation alkaa tehdä kukkapenkkiä. Meillä muuten projektit menevät aina juuri näin. Ensin suunnitellaan järjellä, mitä olisi kiireellisintä tehdä ensin, mutta sitten kuitenkin tehdään jotain ihan muuta aina sen mukaan, mihin joku perheenjäsen innostuu ja mihin saa muut mukaansa. Ja hyvä niin, kunhan suunta on etenevä.



Tässä projektissa hauskaa onkin se, että kaikki ovat asiasta yhtä innoissaan. Äitinikin oli projektista kuultuaan heti juonessa mukana ja tuli kanssani kaivamaan pihan rikkaruohoryteiköistä perennoja. Taktiikkamme on se, että jaamme juuripaakut sopivan pieniksi taimiksi ja putsaamme samalla juuret mahdollisimman tarkkaan rikkaruohojen juurista. Aika vaikea tehtävä muuten, varsinkin kun monen kasvin juuripaakut näyttävät olevan niin tiivistä tavaraa, että niiden sisällä voisi hyvinkin salamatkustaa joku ilkeä juolavehnän tai vuohenputken juuri. Istutamme taimet ensin suuriin ruukkuihin, joita aiomme pitää kasvamassa koko kesän pihalla. Kesän aikana mahdollisten rikkaruohojenkin luulisi nousevan esiin, ja ruukuissa ne on helpompi kitkeä ja pitää hallinnassa kuin varsinaisessa kukkapenkissä. Syksyllä taimet sitten istutetaan (siihen mennessä toivottavasti) valmiiseen penkkiin. Tähän mennessä on tullut pelastettua keltapäivänliljoja, kuunliljoja ja syysleimuja, ja äidin luona ruukuissa odottaa jo valmiiksi pelastettuina harmaamalvikkia ja ukonhattua.


Itse penkki on saanut ja tulee saamaan paljolti innoitusta myös miehen kivenraahausharrastuksesta. Tällä pihallahan kiviä riittää, joten oli aika selvää, että niitä käytetään myös kukkapenkkiin. Tässä vaiheessa kivillä on vasta hahmoteltu suunnilleen penkin muotoa, mutta lopulliseen versioon kiviä tulee alakerrokseen vielä toinen vierekkäinen rivi ja niiden päälle ainakin yksi ylempi kerros.


Penkin pohjalle tuli sanomalehteä ja aaltopahvia. Vaikka laitoin lehtiä mielestäni reilusti, jo nyt alkoi hiukan jännittää, mahtaako niitä sittenkään olla vuohenputkea ajatellen riittävästi. Ainakin kivien alta ulospäin pitää vielä lisätä lehtiä, että saadaan penkille kunnon reunus. Penkille on jo levitetty kompostimultaa ohut kerros, jotta lehdet eivät lentäisi tiehensä tuulen mukana, joten lisälehtien laittaminen vaatisi hiukan ylimääräistä työtä.


Kukkapenkin myötä ja muutenkin tänä kesänä olen hullaantunut puutarhastamme lopullisesti myös kokonaisuutena. Aiemmin olen ollut innostunut lähinnä viljelemään kasviksia, mutta nyt mietin enemmän puutarhan eri alueita ja niiden tunnelmia. Olen myös koko alkukesän repinyt hulluna rikkaruohoja pensaiden alta ja muista paikoista, joihin ei pääse ruohonleikkurilla. Ei taida olla sattumaa, että puutarhakärpänen pääsi lopullisesti iskemään vasta nyt, olenhan täällä viettämästämme neljästi vuodesta suurimman osan ollut joko raskaana tai hoitanut jompaakumpaa vauvaa. Ensi kesänä meidän nuorimmainenkin osaa jo ehkä hiukan auttaa hommissa omine lapioineen!