perjantai 15. tammikuuta 2016

Sulo-kissan kuulumisia

Ei ole tullut pitkään aikaan kirjoitettua Sulkista, vaikka nyt parin vuoden meillä olon jälkeen se tuntuu vihdoin asettuneen kunnolla taloksi. Siinä missä aikoinaan meille tuli hermoheikko löytökissa, nyt Sulosta on kuoriutunut melko luotettava lemmikki.


Kun Sulkki tuli meille, silloin puolitoistavuotias esikoinen sai useammankin kerran teräväkyntisen muistutuksen siitä, ettei Sulolle auta ryppyillä. Nyt kissa tuntuu ihastuneen erityisesti vauvaan ja antaa sen repiä itseään turkista ja jopa hännästä. Välillä hirvittää, kun vauva ehtii takertua kissan korvaan kaikilla voimillaan tai nyhtää turkista kourallisen karvoja, ennen kuin kukaan ehtii väliin, mutta Sulo-kissa ei suinkaan yritä karkuun vaan nyhjää tyytyväisenä vieressä. Välillä sen silmistä kyllä paistaa katse, että kohtelu menee vähän liian pitkälle, mutta silti se valitsee mieluummin liian rajut hellyydenosoitukset kuin lähtee pois. Ehkä hiukan epätasapainoista käytöstä sekin, mutta taitaa kertoa vain siitä, miten suuri rakkaudenkaipuu tällä kissalla on. Itselle on hiukan stressaavaa yrittää pysyä vauvan ja kissan välisestä tilanteesta kartalla, kun vauva ei tietenkään vielä ymmärrä, miksei karvaista kaveria saisi paijata kaikin voimin, eikä aikuinen voi koko ajan olla vieressä vahtimassakaan.

Alkuaikojen raapimisten jälkeen Sulkista on kuitenkin kehkeytynyt oikein pätevä lastenhoitaja. Usein Sulo istuu päivystämässä lasten vieressä ja vain tarkkailee, mitä tapahtuu. Ruokapöytäänkin Sulo haluaa tulla, varsinkin isosiskon viereen samalle tuolille.


Sulon hellyydenkipeys on kieltämättä käynyt monta kertaa hermoille. Jos kuka tahansa meillä käyvä erehtyy sitä silittämään, voi olla varma, ettei Sulkki jätä vierasta rauhaan koko vierailun aikana. Samalla päättäväisyydellä se vainoaa omaa väkeä kerjäten koko ajan hellyyttä. Mutta ihan kuin tähän maanisuuteen olisi viime aikoina tullut hiukan helpotusta ja Sulo olisi tajunnut, että kohtuuskin riittää. Ainakin tuntuu siltä, että kissa olisi vihdoin oppinut olemaan hiukan enemmän kissamainen, sellainen itsenäinen otus, jolle ihminen ei ole palvonnan kohde vaan toisinpäin.


Nyt pakkasilla Sulkki on viettänyt aikaa lähinnä uuninpankolla maaten. Sen koko olemus on unelias aamusta iltaan, paitsi silloin, kun on ruoka-aika. Ruokaakin Sulkki osaa muuten  nykyään pyytää hienostuneemmin perässä ravaamalla ja vaativasti tuijottamalla, eikä se enää nau’u niin hermoille käyvästi kuin alussa. Lauhemman päivän sattuessa on hauskaa katsella ikkunasta, miten se spurttailee ympäri pihamaata ja kiipeilee puihin. Hiirisaaliit ovat nyt talvella tainneet jäädä vähäisemmiksi, mutta viime kesänä Sulkki kyllä esitteli metsästystaitojaan sellaisella tarmolla, että kävi selväksi, kuka nykyään on pihamaan pomo. Katsokaapas, mitä upeaa tuliaista se kantaa aamuvarhaisella kotiin tuossa yllä olevassa kuvassa!

maanantai 11. tammikuuta 2016

Uusia ideoita arkiruokaan

Nyt, kun on vuodenvaihteen pyhät ohitettu, on aika palata arkeen ruokahuollossakin. Tammikuu on jonkinlaisen ankeilukuukauden maineessa, mutta itse haluaisin, että arki olisi juuri sitä hyvää ja mahtavaa. Arkea kun on kuitenkin elämästä suurin osa. Ja kun suurin osa elämässä syödyistä aterioistakin on arkisia, olisi mukavaa jos ne olisivat maistuvia.

Kaikki taitavat kuitenkin tietää sen tunteen, kun tuijottaa jääkaappiin, mahassa kurisee ja päässä lyö aivan tyhjää. Parhaassa tapauksessa ympärillä spinnaa vielä yksi tai useampi alhaisen verensokerin vuoksi kiukutteleva kersa. Pitäisi siis saada murua rinnan alle nopeasti, mutta tietysti sen pitäisi myös olla herkullista ja terveellistä.


Jotta ei aina tuntuisi siltä, ettei keksi mitä ruokaa laittaisi, kirjasin ylös paperille kaikki ne arkiruuat, joita meillä tehdään usein. Sain ylös parisenkymmentä ilman suurempaa miettimistä, mutta sitten tyssäsi. Niinpä otin asiakseni laajentaa listaa ja hankkia sille uusia nopeita suosikkeja.

Kuin tilauksesta kauppoihin on hiljattain ilmestynyt Virpi Mikkosen uusi keittokirja Kiitos hyvää Pikaruokaa. Kirja tuntuu ainakin esipuheensa perusteella vastaavan tarpeisiini niin hyvin, että se voisi olla suoraan minulle kirjoitettu: maidottomia ja gluteenittomia kasvisruokia, jotka valmistuvat alle puolessa tunnissa. Laputin kirjasta heti post-it-lapuilla monta reseptiä, joita aion kokeilla.

Monta reseptiä olenkin jo ehtinyt testata. Yksi aika hauska kokeilu olivat uunibataatit, joihin käytin täytteeksi linssejä (alkuperäisessä ohjeessa kikherneitä). Aikaa valmistukseen meni kirjan lupauksesta huolimatta reilu tunti, joten aivan akuuttiin nälkään tästä ohjeesta ei ole. Suurin osa valmistusajasta oli toki odottelua ruuan ollessa uunissa, joten aika vähällä vaivalla nämä syntyivät.


Mutta entä lopputulos? Raadin miesväki (iskä ja pappa) tykkäsi, tai ainakin kehui. Tytär jätti syömättä, mutta hän ei pidäkään linsseistä mitenkään erityisemmin. Vauva vähän irvisteli omalle soseutetulle versiolleen, mutta söi kuitenkin ihan mukavasti. Itse jättäisin maapähkinävoin ohjeesta pois ja laittaisin ensi kerralla enemmän limen mehua, jotta lopputulos olisi raikkaampi (luulin jo laittaneeni runsaasti mutta ilmeisesti en). Currymauste taas teki linssimuhennoksesta tosi herkullisen.

Täytetyt uunibataatit
(oma versioni)

2 pienehköä bataattia
oliiviöljyä

Täyte:
1 punasipuli
vettä
1,5 dl punaisia linssejä
2 dl kookosmaitoa
2 rkl maapähkinävoita
1 tl currya
1 tl merisuolaa
mustapippuria myllystä

Pinnalle:
Limen mehua
(alkuperäisessä ohjeessa myös korianteria ja maapähkinöitä murskattuna)

Halkaise bataatit ja sivele leikkuupinta öljyllä. Paahda bataatteja uunissa 200 asteessa leivinpaperilla vuoratulla uunipellillä leikkuupinta alaspäin. Käännä parinkymmenen minuutin jälkeen ja jatka paahtamista, kunnes bataatit ovat pehmeitä. Minulla tähän meni noin tunti.

Pilko sipuli ja kuullota sitä paistinpannulla öljyssä. Lisää vesi, kookosmaito ja linssit ja hauduttele kypsäksi. Lisäsin vettä pikkuhiljaa sitä mukaa kun se imeytyi linsseihin. Lisää mausteet.

Ota kypsät bataatit uunista ja nosta lautasille. Lusikoi päälle linssimuhennosta ja purista päälle limen mehua.  

lauantai 2. tammikuuta 2016

Uuden vuoden lupaus

Mies löysi uudenvuodenaattona taskustaan paperilapun, joka osoittautui vanhaksi tehtävälistaksi. Iloksemme huomasimme, että suurin osa listalla olleista asioista oli tullut jo tehtyä. Niinpä ajattelinkin ensin, että voisin näin vuoden vaihtumisen kunniaksi listata, mitä kaikkea täällä meillä on saatu viime vuonna aikaan.


Mutta enpäs taidakaan. Aloin selata blogin vanhoja postauksia muistaakseni, mitä kaikkea on tullut tehtyä – ja alkoi vain ahdistaa! Ihan kuin olisi lukenut vanhaa angstista päiväkirjaa. Remonttipostauksia katsellessani mieleen hiipi, mitä olisi sittenkin pitänyt tehdä toisin. Taidan siis jättää menneet luettelematta, koska en todellakaan enää halua palata vatvomaan turhia yksityiskohtia.

Ensi vuodellekaan en aio tehdä mitään työsuunnitelmaa, koska elämä on osoittanut, että asiat eivät välttämättä mene suunnitelmien mukaan.


Mitä minä sitten oikein tulin tänne kertomaan? No erään pienen sattumuksen joulun alta. Aatonaattona olimme juuri huokaisseet helpotuksesta, kun kaikki perheenjäsenet olivat kerrankin nukkuneet hyvin ja oli vihdoin aikaa alkaa tehdä joulusiivousta. Mutta sitten kävikin niin, että lapsi kompastui portaissa, löi hampaansa ja halkaisi huulensa. Huuto oli valtava ja verta oli kaikkialla. Ampaisimme äkkiä terveyskeskukseen, ja tuomio oli onneksi, että hätä ei ollut suuren suuri. Toinen etuhammas oli jo melkein irti, joten se otettiin kokonaan pois. Tilalle kasvaa aikanaan uusi hammas.


Joulunpyhät menivät lapsukaisen osalta soseruualla ja pillillä juoden. Piparit ja muut kovat jouluherkut saivat jäädä odottamaan. Sydän meinasi särkyä, kun pikku potilas ei ensimmäisenä iltana jaksanut syödä mitään eikä saanut suu puudutettuna puhuttuakaan, vaan makasi vain hiljaa paikoillaan sohvalla huuli turvoksissa ja katseli lastenohjelmia.


Joulu meni silti oikein leppoisasti, sillä toipuminen on ollut nopeaa. Ennen kaikkea tämä tapaus opetti minulle kuitenkin sen, ettei kannata ottaa omia suunnitelmiaan liian tosissaan. Aina tulee kuitenkin jotain, mikä muuttaa ne. Eikä se haittaa, sellaistahan elämä on. Ja ennen kaikkea tämä (onneksi pieni) tapaturma sai taas muistamaan, mikä on oikeasti tärkeää. Ei se, että meillä olisi koti järjestyksessä ja valmiina tai että jouluksi olisi ehditty siivota kunnolla, vaan se, että kaikki ovat turvassa ja terveinä.

Jos nyt jotain ensi vuodelle siis lupaan, niin sen, että yritän jatkossa muistaa ottaa rennommin ja iloita siitä, mitä minulla jo on. Stressata vähemmän ja elää enemmän tätä päivää.

Hyvää uutta vuotta 2016 myös kaikille teille!


Ps. Kuvat on otettu minun ja tyttären yhteiseltä valokuvausretkeltä omalle kotipihalle, ensimmäiseltä laatuaan. Kolmivuotiaallakin pysyi jo kamera melko hyvin kädessä, vaikka kameran pitäminen paikallaan ja laukaisimen painaminen yhtä aikaa olikin vaikeaa! Nämä kuvat ovat kuitenkin minun ottamiani.