perjantai 25. syyskuuta 2015

Pientä purnausta arjesta

Huomasin juuri, että blogini sivubannerissa kerrotan minun värkkäävän käsilläni, kokkailevan ja ihastelevan kirppislöytöjä. Tässä kaaoksessa ei ole kyllä aikoihin ollut mahdollisuutta värkätä käsillä yhtään mitään, mikäli remontointia ei lasketa. Nyt viimemmäksi sekin hupi on jäänyt miesväen hommaksi, kun minä olen saanut vain pitää seuraa metrinmittaiselle elohiirelle ja minipötkölle, joka haluaa olla koko ajan sylissä. Mitään hirsitalon natinaakaan tässä ei ole ehtinyt kuunnella aikoihin.


Ostin toiveikkaana sukkalankaa, että kutoisin isosiskolle uudet villasukat. Onneksi tuli myyjäisissä vastaan sopivat sukat, nimittäin kädet eivät kerta kaikkiaan ole vapaana niin kauaa, että niillä ehtisi valmistaa käsitöitä. Unelmoin, että ehtisin vielä joskus alkaa kunnolla käyttää ompelukonetta, nyt kun on pieniä lapsia joille ommella, mutta haave tuntuu lipuvan koko ajan jonnekin kauemmas.


Ruokapuoli on sitä samaa mitä varmaan monessa muussakin lapsiperheessä: pyöritetään muutamaa helppoa luottoreseptiä eikä koskaan ehditä kokeilla kaikkia niitä ihania uutuuksia, joita tulee vastaan. Ruuanlaitto on sitä, että vajaa kolmivuotias höpöttää jaloissa pehmolelujensa kuulumisia ja komentaa minua olemaan hiljaa, ettei nukke herää, ja vauva toimii käsipainona kainalossa. Ohimennen varotaan tulikuumaa pannua, pohjaan palamista ja ylikypsymistä ja unohdetaan jokaisesta ruokalajista jokin ainesosa.


Kirppislöydöt ovat lähestulkoon pelkästään lastenvaatteita, koska rempan takia rempallaan olevissa kodin säilytystiloissa ei ole tilaa millekään kauniille astialöydöille tai muulle vähemmän tarpeelliselle mutta ihanalle roinalle. Komerot ovat täynnä muksujen vaatteita, joita pitäisi olla koko ajan lajittelemassa tai myymässä eteenpäin. Muuten ei kohta enää muista, mitä vaatevarastosta löytyy (puhumattakaan siitä, että sitä mitä etsii koskaan löytäisi).

Työasioitakin pitäisi hoitaa, yrittäjäluontoisissa hommissa kun ollaan, joten vauvan minipäikkäreiden aikana ei sitten muuta hoidellakaan. Koti on sekaisin, ja joka huoneessa vallitsee leiriolosuhteet. Termi, jonka mies on ottanut käyttöön kuvaamaan sitä, että mikään ei ole aivan valmista, vaan lukuvalon virkaa toimittaa taskulamppu ja olohuoneen lattialla on puolipysyvästi patja vauvan nukuttamista helpottamassa.


Vaikka kyllä minä sen tiedän, että tämä on silti aika ihanaa aikaa. Isompi lapsi haluaa jo joskus leikkiä pieniä aikoja yksin, mikä saa havahtumaan, että äitiä ei enää kohta tarvita niin kuin ennen. Vauva on jo neljä kuukautta, vaikka juurihan hän vasta syntyi. Joskus vielä kaipaan tätä, todellakin. Mutta silti pitää välillä hiukan valittaa. 

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Laiskan puutarhakesän tilinpäätös

Puutarha on saanut tänä kesänä elää aika lailla omaa elämäänsä. On tehty vain pakolliset työt, ja nekin laiskasti. Jotain satoa sentään saadaan vieläkin.


Meillä kasvaa pihan perällä neljä tyrnipensasta, joista kolme on tyttöjä eli ne tuottavat marjoja. Tänä vuonna marjoa on tullut niin hillittömästi, että kaiken todennäköisyyden mukaan flunssan ei pitäisi vaivata meitä koko talvena.


Ensin vaan pitäisi saada marjat poimittua. Marjat istuvat niin tiukasti kiinni oksissaan, että niitä saa kiskoa irti ihan tosissaan, ja samalla sormia tulee koko ajan tökittyä kasvin piikkeihin. Nyt kun olen muutaman syksyn yrittänyt suoriutua tästä oman pihamme tyrnisadonkorjuusta (enkä edes yksin), en enää ihmettele, miksi tyrnimehun hinta kaupassa on niin suolainen.


Luumujakin on tulossa aivan järjetön sato. Taitaa vaan johtua kylmästä kesästä, että ne eivät tänä vuonna kypsy aivan yhtä hyviksi kuin tavallisesti. Luumut kyllä putoilevat puista ja ovat pehmeitä, mutta ne eivät ole kauniin syvänvioletteja eivätkä maistu ihan niin makeilta kuin parhaina vuosina.


Omenasato päätyy meillä tänä vuonna kompostiin, koska lähestulkoon kaikissa omenissa on pihlajanmarjakoin matoja. Jos nyt jonain vuonna tällaista pitää sattua niin ihan hyvä että tänä vuonna, koska tässä aikapulassa omenoiden säilöntä olisi tuottanut vain stressiä.


Peuroille omenat ovat kyllä maistuneet. Kesemmällä sattuneiden tiedusteluretkien jälkeen, jolloin hävisivät mm. punajuuri- ja lehtikaalisato, ovat peurat ottaneet asiakseen käydä ruokailemassa puutarhassamme ihan vakituisesti. Koko tonttia olisi hankala aidata, koska se on niin iso, joten olen alkanut kokeilla aidattomia peurankarkotusmenetelmiä. Ensimmäisenä kokeilin ripustaa omenapuiden oksille hiuksia, joita sattui olemaan sopivasti tarjolla isompi tukko, kun kävin leikkauttamassa pitkästä tukastani parikymmentä senttiä pois.



Tämä puutarhakauden päättyminen tuntuu tänä vuonna oikeastaan helpotukselta. Kun aikaa ei ole ollut, puutarhahommat eivät ole olleet niin mieluisiakaan. Nyt saa pikkuhiljaa vetäytyä sisätiloihin ja vaikka unohtaa koko pihan ensi kevääseen asti.  

maanantai 14. syyskuuta 2015

Remontti – here we go again!

Johan tässä jo levättiinkin sitten kylpyhuoneen ja eteisten valmistumisen, nimittäin tänään korkattiin uusi projekti: alakerran perähuoneen lattia. Viime kesänä sisäeteisen lattiaa purkaessa kävi selväksi, että myös viereisen huoneen lattian alla olisi lahoa. Niinpä huone siirtyi tehtävälistalla heti etusijoille. 


Mies purki tänään lattiasta laminaatit pois, ja alla odotti iloinen yllätys: vanhaa lankkua. Tämän talon alkuperäiset lankkulattiat ovat kyllä kamalan kapeaa laatua, mutta mikäli vain lankut saadaan ehjänä irti, saavat ne jatkaa tehtävässään vielä tulevaisuudessakin.


Hirsikorjauksia varten paikalle on tilattu ammattilainen, mutta sitä ennen tyhjennetään vielä pois vanhat huonokuntoiset eristeet. Mikäli tässä huoneessa on käytetty samaa kuin eteisessä, odotettavissa on sammalta ja turvetta.



Kesällä olin aivan uupunut kaikkeen remppaamiseen liittyvään, mutta tänään kun näin mitä laminaatin alta pilkotti, pääsi remonttikärpänen taas puremaan. Kaikkein parasta on, ettei tämän huoneen kanssa ole mikään kiire. Kun miehet saavat alapohjan korjattua ja lattian takaisin paikoilleen, saavat huoneen muut hommat eli seinät odottaa ihan rauhassa. Tämän huoneen läpi kun ei kuljeta ja se on jo muutenkin ollut vuoden verran pois aktiivisesta käytöstä, joten seinien kimppuun voi ryhtyä sitten kun siltä tuntuu.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Mielenhallintaprojekti nimeltä kiviaita

Päivitystahtini on näköjään viime aikoina muuttunut vähän hitaanlaiseksi. En yhtään ihmettele, kun aikaa kirjoittamiselle ei tunnu kauheasti olevan. Viime aikoina vauva on kuitenkin alkanut osoittaa merkkejä nukahtamisesta aikaisemmin iltaisin, joten ehkä tässä vielä joskus saan takaisin ne ihanat illan tunnit, jolloin pienten lasten vanhempikin pääsee vaihteeksi viettämään aikaa ihan vain omien ajatustensa kanssa.


Kesän projektitkin ovat olleet vähäiset, eikä varsinkaan mitään sellaista ole tullut tehtyä, mitä etukäteen suunnittelin. Sen sijaan takavasemmalta on hiipinyt kuvioihin ihan suunnittelematon projekti, joka on oikeastaan enemmän miehen käsialaa. Nimittäin kiviaita.


Meidän pihalla on ihan järkyttävä määrä kiviä erilaisissa kasoissa. Niitä on tullut esiin aina kun tontilla on kaivettu jotain, ja viime syksynähän koko pihaa muokattiin kaivurilla rankanlaisesti. Samalla kävi ilmi, että talon nimi voisi yhtä hyvin olla Kivikko, koska tällä pihalla ei voi lyödä lapiota maahan ilman että se kilahtaisi hyvin pian kiveen.



Koko talven olimme varmoja, että kiviä pitäisi viedä pois tontilta tilaa viemästä. Mutta sitten tuli kevät ja kesä, ruoho alkoi kasvaa ja rumimmatkin kivikasat alkoivat näyttää taas siedettäviltä. Mies otti ohjenuorakseen vanhan sananlaskun, jonka mukaan jos vihollisesta ei pääse eroon, siitä kannattaa tehdä ystävä. Kivien kuljettelu kun on kallista hommaa, jos itsellä ei ole tarvittavia laitteita. Viime aikoina minua onkin alkanut kyllästyttää kaikenlainen yltiöpäinen rahankäyttö remontti- ja pihahommissa, kun usein hienoa jälkeä tulee puoli-ilmaiseksikin, jos vain viitsii nähdä vaivaa. Silloin hommat kyllä kestävät usein paljon pidempään, mutta touhuaminen ja piipertely onkin paljon hauskempaa kuin se, että aina soittaisi maansiirtokoneen paikalle ja saisi itse hoitaa vain laskunmaksajan homman.


No, minä olen kyllä selkävaivaisena tällä kertaa hoitanut siis vain kannustajan tehtävää, sillä välin kun mies on käyttänyt suurimman osan vapaahetkistään kivien kantamiseen ja vierittämiseen. Tontin reunalle on syntynyt komea kiviaidan alku. Miehen innostusta katsellessa on välillä käynyt melkein kateeksi. Ukko kun on saanut houkuteltua työkaverikseen myös vanhemman lapsen, jonka kanssa kivien joukosta on seulottu tasaisimmat tulevaisuutta varten polkukiviksi. Silmät loistaen ja vaatteet pölyssä kaksikko on sitten kertonut aidan edistymisestä.


Aidan toteutustavasta minulla ei ole paljon sanottavaa, kun en ole ollut itse tekemässä. Minkäänlaisia perustuksia sille ei kuitenkaan tehty, koska tonttimme kivimäärästä johtuen siitä tulee pitkä. Mies kertoo pyrkineensä laittamaan kivet siten, että yksikään niistä ei asettamisen jälkeen heilu vaan että ne tukevat toisiaan. Talven jälkeen sitten nähdään, kuinka paljon routa on niitä heilutellut. Veikkaanpa, että tästä tulee yksi ikuisuusprojekteistamme, koska suuri osa esimerkiksi tuon alimmaisen kuvan kivistä on niin syvällä maan alla, että niitä ei saa käsivoimin ylös. 

Komialta kuitenkin näyttää jo nyt. Itse suunnittelen tuohon aidan viereen koivun alle jonkinlaista puutarhakalustoa, jossa voisi siemailla smoothieta ja antaa katseen levätä viereisessä viljapellossa.