lauantai 30. toukokuuta 2015

Puutarhapäivät

Joskus hiukan aikaa sitten tein puutarhasuunnitelmia ja kaavailin, että tänä vuonna saisivat viljelykset jäädä hiukan vähemmiksi kuin yleensä. No nyt on kaikki kylvetty, ja voin tyytyväisenä itseeni todeta, että tällä kertaa ei tullut tarvetta ympätä kasvimaalle vielä sitä yhtä riviä niin, ettei sekaan enää muutaman viikon jälkeen mahdu ollenkaan.


Kylvöhommat ovat tänä vuonna edenneet pala kerrallaan aina sitä mukaa, miten niille on ollut aikaa. Tänään ja eilen olemme viettäneet koko perheen voimin puutarhapäiviä siten, että mies on kääntänyt ja muokannut kasvimaata, joka on valitettavasti niin savista ja kokkareista, ettei kyseessä ole mikään ihan helppo ohimennen tehtävä homma. Rikkaruohojakin kasvimaalla on (tai oli!) siihen malliin, että niitä vastaan pitää ihan oikeasti taistella. Kasvulavat tuntuvat kyllä huomattavan helpoilta tavoilta viljellä kun vertaa tällaiseen savikkoon. Meillähän on onneksi molempia, lavaa ja maata. 




Me muut olemme kukin taitojemme mukaan nukkuneet päikkäreitä vaunuissa, leikkineet kylvämistä kivillä ja ihastelleet ympärillä hehkuvaa puutarhaa. Hiukan myös kinastelimme siementen paikoista ja epähuomiossa tallasimme juuri kylvettyjen viljelysten päällä. Taisi siinä joku vähän rähjätäkin, mutta hyvässä hengessä kylvöhommat sujuivat kuitenkin.


Vielä lopuksi vinkki kaikille, jotka eivät millään meinaa keksiä kätevää tapaa merkitä, mitä missäkin kylvörivissä kasvaa. Löysin tänään kaapista pussillisen käyttämättä jääneitä puisia kertakäyttöhaarukoita, joihin kirjoitin tussilla kylvetyn kasvin nimen. Muovisetkin varmaan käyvät, mutta puiset ovat kyllä tuhat kertaa tyylikkäämpiä. Plus ne maatuvat, jos sattuisivat unohtumaan kasvimaalle. 

lauantai 23. toukokuuta 2015

Sekaisin vauvasta

Minun oli tarkoitus seuraavaksi kirjoittaa tapetoinnista. Sitten elämä tuli väliin ja aika tarkkaan viikko sitten minusta tuli äiti toista kertaa. Nyt tapeteista intoilu tuntuisi vallan teennäiseltä, enkä edes pystyisi ajattelemaan samaa asiaa niin kauan, että saisin asiani kerrottua edes jokseenkin järkevästi.


Niinpä taidan keskittyä ajattelemaan pientä uutta ihmistä, joka on maailman kaunein vauva (niin kuin tietysti isosiskonsakin oli), sekä isosiskoa, joka muuttui yhdessä yössä pienestä valtavan isoksi mutta joka edelleen on niin pieni ja avuton, kun pitäisi sopeutua elämään perheessä, joka onkin nyt kolmen sijasta neljä.


Keskityn pidättämään kyyneleitä ties mistä syystä milloinkin, kun aivan kaikki joko muistuttaa lapsistamme, saa mieleen muistot esikoisen syntymästä tai liittyy vaikkapa uutisista kuultuna edes etäisesti siihen, että jollakin lapsella on joskus ollut hätä jossain. Ja vaikka tuore vauva kehtasikin syntyä pari viikkoa odotettua aikaisemmin, talohommien kiireet yhtäkkiä lakkasivat olemasta, koska pieni ihmisenalku sai tulollaan ajan pysähtymään. Viikonpäivillä ei ole väliä, koska tärkeimmät asiat ovat nyt jossakin muualla kuin to do -listalla.


Mutta remppahommissakin on kyllä tapahtunut kamalasti kaikkea, mistä olisi kerrottavaa. Palaan siis linjoille siinä vaiheessa, kun alan palata hormonihuuruisesta mutsilandiasta tähän maailmaan. Kuullaan pian!

torstai 14. toukokuuta 2015

Hiukan hehkutusta perinneperennoista

Vaikka tämä talonpito joskus saakin vähän ahdistuneisiin mietteisiin, minulla on taipumusta kompensoida sitä haaveilemalla. Haaveet kohdistuvat paitsi kaukomatkoihin, myös tuleviin projekteihin. Nurinkurista sinänsä, että jos talon ja pihamaan kunnostus joskus aiheuttaakin harmaita hiuksia, sukellan samalla lohdukseni uusiin talo- ja puutarhahaaveisiin. Erona käynnissä oleviin projekteihin on kuitenkin se, että haaveissa voi kuvitella kaikkea ihan mahdotontakin, eikä kustannuksista tarvitse vielä välittää. Silloin kun meneillään olevat hommat kyllästyttävät, on hauskaa heittäytyä kuvittelemaan jotain sellaista, minkä toteutuksella ei ole kiire ja jonka työmäärää ei osaa vielä kuvitella.

                                  Akileija, kuva: Bathyporeia, Flickr.com

Viimeksi kirjoitin patiohaaveesta, ja toinenkin haaveeni koskee pihamaata. Tarkemmin sanottuna kukkia. Meillä kasvaa joitakin vanhoja kauniita perennoja ympäri pihaa, mutta koska niiden välissä leviää sitkeästi myös vuohenputki, jotain pitäisi tehdä. Vanhat kukkapenkit ovat päässeet niin rikkaruohottumaan, että järkevintä on perustaa kokonaan uusia.

                                  Varjolilja, kuva: Bathyporeia, Flickr.com

Olen viime aikoina lueskellut vanhoista perinneperennoista ja olen aika vakuuttunut, että tulevaisuuden puutarhamme tulee perustumaan niiden varaan. Perinneperennat ovat vanhoja kotimaisia kantoja ja siksi sopeutuneet hyvin täkäläisiin olosuhteisiin. Siitä seuraa se, mitä itse arvostan puutarhanhoidossa erityisen paljon: ne ovat helppohoitoisia ja kestäviä. En voi kuvitella ainakaan tässä elämäntilanteessa paapovani jotakin eksoottista hienohelmaa, vaikkakin kuinka kaunista, kun kotimaiset perinnelajit sopivat ulkonäkönsäkin puolesta vanhan talon pihapiiriin paremmin kuin hyvin.

Ensimmäisen perennapenkin paikkaa ei ole vielä päätetty, mutta malli kylläkin. Penkki saisi olla reilusti korotettu ja kivireunuksinen, muodoltaan pikemminkin aaltoileva kuin säännöllisen symmetrinen. Kiviaineksesta reunaan ei tule pulaa, koska kivikkoisella pihallamme sitä on enemmän kuin kukaan puutarhuri voisi toivoa.

      Pioni, kuva: Shandi-lee Cox/Flickr.com

Perennapenkkiin istutettavia kukkiakin olen jo suunnitellut. Harmaamalvikkia on pakko saada, vaikka pihan vanha puska näyttääkin kaivuuhommissa kadonneen. Haaveilin myös erilaisista liljoista, erityisesti varjoliljoista, mutta sitten muistin liljakukot, joiden torjuntaan minulla ei riitä energiaa. Kuunliljoja sellaiset eivät kuitenkaan kiusaa, joten niitä voisi hankkia pihaan lisääkin. Akileijoja saisi niitäkin olla lisää, joista muuten käytimme lapsena nimitystä kanakukkanen, kukinto kun muistuttaa muodoltaan hiukan kanaa (ainakin lapsen logiikalla). Lapsuudenkodistani tuttu vuorenkilpi olisi sekin mukava perinteinen kasvi kukkapenkkiin. Jännä muuten, miten joihinkin kasveihin liittyy nostalgian ja tuttuuden tunteita, vaikkei niitä kaikkia olisi oman lapsuudenkodin pihassa ollutkaan.

      Sormustinkukka, kuva: Nuwandalice/Flickr.com

Aivan uusistakin kukista olen haaveillut. Sormustinkukat tuntuvat houkuttelevilta, mutta ne taitavat olla aika myrkyllisiä, joten en tiedä uskallanko hankkia sellaisia lapsiperheen pihaan. Iisoppi olisi paitsi kaunis kukkapenkin lisä, sitä voisi käyttää myös mausteena. Pioneja pitää myös ehdottomasti saada niiden komean ulkonäön takia, vaikka niitä kai joskus pidetäänkin vähän kranttuina hoidettavina. Maariankelloon taas ihastuin kuvan perusteella niin kovasti, että sitäkin olisi kiva kokeilla. Tässä vaiheessa en ole yhtään perehtynyt, minkälaiseen maahan nämä kasvit sopivat ja käyvätkö ne edes samaan kukkapenkkiin, mutta haaveiluvaiheessa sellaisesta ei kai tarvitsekaan välittää.

      Maariankello, kuva: Rachid H/Flickr.com

Perinneperennoissa hankaluutena tai toisaalta vahvuutena on se, ettei niitä välttämättä löydä tavallisista taimimyymälöistä. Kasvin kun pitäisi olla vanhaa kantaa, jotta se olisi kestävä. Kasveja kai kannattaisikin kysellä tuttavilta ja etsiä taimenvaihtotoreilta, mutta itse en viitsi viedä omasta pihastamme taimienvaihtoon yhtään mitään, jottei joku onneton saisi vahingossa mukaansa pihallamme rehottavaa vuohenputkea. Siemenestäkin perennoja voisi kai lisätä, mutta se on minulle ihan vierasta touhua. Täytynee kai pitää tuntosarvet auki, jotta selviää mitä kenenkin naapurin pihalla kasvaa ylimääräisenä. Samalla kannan kirjastosta kotiin vielä lisää puutarhakirjoja, joiden sivuilta välittyy kotiin lähestulkoon pelkästään kukkien kauneus, ei niinkään niiden eteen vaadittava työ. 

maanantai 11. toukokuuta 2015

Salaojapohdintoja ja sittenkin löytyneitä kukkia

Vanhan talon kunnostamisessa yksi vaikeimmista asioita on päätösten tekeminen. Varsinkin meidän kaltaisillemme ihmisille, jotka opettelemme hommaa samalla kun teemme, ja jokaiseen kysymykseen on etsittävä vastaukset jostakin. Välillä tuntuu siltä, että kun vanha talo on kyseessä, lähestulkoon joka asian kohdalla ns. nykyajan normaali tapa on suunnilleen päinvastainen kuin niiden näkemys, jotka ovat oikeasti perehtyneet vanhan talon kunnostamiseen perinteiseen tyyliin. Ja sitten on vielä lukemattomat näkemykset näiden kahden ääripään välillä. Me emme ole kovin tiukkapipoisia perinteiden kunnioittajia, mutta uskomme kuitenkin, että vanhan talon ollessa kyseessä parhaiten pätevät vanhat konstit.


Tällä hetkellä päänvaivaa tuottaa se, pitäisikö talon ympärille kaivaa salaojat. Olen tainnut jossain välissä mainitakin ongelmasta, että talo sijaitsee loivassa rinteessä, ja ylärinteen puoleiselta sivulta löytyi alapohjasta viime kesän lattiaremontin yhteydessä lahoa. Ensi töiksemme viime syksynä paikalle tilattiinkin kaivuri, jonka oli määrä muokata maata niin, että vesi valuisi talon ohi ja että talo olisi joka sivulta korkeammalla kuin maa.


Jossain vaiheessa kaivuutoimenpiteen riittävyys alkoi kuitenkin mietityttää. Pitäisikö sittenkin kaivaa vähintäänkin talon ylärinteen puolelle myös salaoja? Toisaalta monesti kuultu ohje on, että salaojien kaivamisen kanssa vanhan talon ympäristöön pitäisi olla erityisen varovainen, varsinkin jos talo sijaitsee savimaalla, ja itse talotohtori Panu Kailankin olen lukenut todenneen, ettei vanhan talon ympäristöä pitäisi salaojittaa, ellei ole aivan pakko. Syynä on se, että salaojat voivat muuttaa maaperän kosteustasapainoa siten, että perustukset eivät enää pidäkään.


Päätöksellä alkaisi olla kiire, koska ennen sitä ei pihaa pääse muokkaamaan viime syksyn kaivujen jäljiltä. Maan alta paljastuneita kiviä pitäisi viedä pois, ja pihalle pitäisi myös tuoda hieman uutta multaa, johon voisi kylvää nurmikkoa. Ulkona vihertää jo siihen malliin, että kohta on pakko alkaa leikata nurmikkoa, eikä se onnistu, jos pihamaa on täynnä kiviä. Puhumattakaan sitten siitä, että perheemme tuoreimman jäsenenkin olisi tarkoitus syntyä jo ihan kohta, ja tällaiset asiat olisi tietysti hyvä olla hoidettuna ennen.



Yhtenä keskeisenä ongelmana on talon kivijalka, joka on aivan naurettavan matala. Säännön mukaan salaojia ei saisi kaivaa kivijalkaa syvemmälle, mutta meidän talomme kivijalka ei jatku maan alle juuri lainkaan. Niinpä tätä syvyyssääntöä on meidän tapauksessamme käytännössä mahdoton toteuttaa. Moni on varmaan saanut onnistuneesti salaojat paikoilleen näistä ohjeista välittämättäkin, muttei huvittaisi tehdä tällaista päätöstä aivan mutu-tuntumalla. Aivan hiljattain luin netistä uutisen, jossa kerrottiin sortumavaarasta rintamamiestalossa virheellisten salaojakaivujen takia. On myös hyvin mahdollista, että alapohjan kosteusvauriot johtuvat siitä, että talo oli aikoinaan vuosikymmeniä tyhjillään kissanluukut peitettynä ja talon vierusta rehotti syreenipuskia, joten pelkkä tuuletusaukkojen lisääminenkin saattaisi riittää.


Olen oikeastaan aika tyytyväinen, että syksyn märkien kelien takia nämä päätökset siirtyivät talven yli, jotta saimme enemmän aikaa miettiä. Toisaalta olen kyllä ollut aivan hermoromahduksen partaalla rumaksi myllätyn pihamme takia. Yhden vanhan kukkapenkin kohdalta kaivurimies sai tehtäväkseen poistaa kannon, ja siinä hötäkässä unohdin kaivaa talteen sieltä vanhoja perennoja. Ilokseni olen huomannut nyt keväällä, että ainakin kevätesikot, vuohenjuuri, narsissit ja kielot ovat selvinneet mylläkästä. Sen sijaan sinivuokot ovat tänä keväänä loistaneet poissaolollaan, mutta onneksi sain juuri tietooni yhden pihan, mistä voisin siirtää niitä lisää. Harmaamalvikistakaan en enää löytänyt jälkeäkään.


Ps. Näiden pihakuvien julkaiseminen tuottaa minulle aikamoista tuskaa. Ei siinä vielä mitään, että piha on nurinkurin, mutta talon eteenkin on kertynyt jotain remonttirompetta, jota ei nyt kukaan ole ehtinyt siivota pois. Lisäksi talon ulkovuoraus on niin huonossa kunnossa, että tekee oikein pahaa katsoa sitä. Eipä voi muuta kuin todeta, että talon kunnostaminen on aikaa vievää hommaa, jossa ei auta kuin keskittyä kulloinkin tekeillä olevaan asiaan. Ulkovuorauksenkin aika tulee sitten joskus, kunhan nyt ensin selvitään näistä tämän hetken haasteista. 

perjantai 1. toukokuuta 2015

Kylvöhulluutta

Alun perin ajattelin, etten tänä vuonna jaksaisi kamalasti kylvää kasvimaalle mitään, kun on tuo vauvakin tulossa. Sitten vaan kuitenkin harmittaa, jos (kun) rikkaruohot jäävät kitkemättä ja koko viljelyhommasta tulee stressi.


Mutta jotenkin kävi niin, että huomasin kantavani puutarhamyymälästä kotiin suurin piirtein saman määrän siemenpusseja kuin muinakin vuosina. Kun oikein aloin miettiä, mistä karsisin viljeltäviä, en yhtäkkiä raaskinut jättää väliin juuri mitään. Porkkanat, punajuuret, mangoldit ja kumppanit ovat kaikki niitä helpoimpia kasvatettavia, joita ei voinut vaikeuden vuoksi karsia. Aloin myös miettiä syksyä ilman lehtikaalisipsejä, ja sellainen tulevaisuudenkuva tuntui aivan liian ankealta.



Lisäksi vierailulla käynyt ystävä toi monta pussillista houkuttelevia siemeniä, muun muassa auringonkukkaa ja hajuhernettä sekä sellaista lajiketta pinaattia, joka pussin mukaan menestyy ilman esikasvatustakin. Nyt meillä siis kasvaa keittiön sivupöytä täynnä auringonkukan- ja hajuherneentaimia, vaikken ole koskaan ennen edes harrastanut esikasvatusta. Minulla ei myöskään ole mielessä paikkaa, mihin kukat istutetaan, koska kasvimaa ja viljelylaatikot näyttävät tulevan yhtä täyteen syötäviä kasveja kuin ennenkin.



Rikkaruohojen kitkemisen suhteen luulen, että en saa kasvimaasta kovin säntillistä näkyä, mutta kylvöhommissa on siis hyvä into päällä. Hiukan saisi vielä ilmat lämmetä, niin uskaltaudun avaamaan siemenpussit. 



Tänäänkin pilkisteli kuitenkin jo aurinko sen verran keväisesti pilviverhon takaa, etten malttanut olla raivaamatta vanhoja kylvölaatikoita viime vuoden kasveista ja lisäämättä niihin kompostilantaa, jotta kaikki olisi kylvämistä varten valmista. Minulla on tapana jättää monivuotiset yrtit laatikoihin talveksi, peittää ne havuilla ja tarkistaa sitten keväällä, mitkä ovat säilyneet hengissä ja mitkä saa heittää pois. Kävi ilmi, että minttu oli rönsyineen suorastaan leviämässä minne sattuu ja rakuunaakin oli hengissä kaksi tainta. Viinisuolaheinä osoitti sekin kasvun merkkejä, niin ja tietysti ruohosipuli. Timjami ja rosmariini sen sijaan olivat valitettavasti kuolleet. Nostelin mintun rönsyt pois ja käänsin mullan sekaan lisää lantaa, minkä jälkeen istuttelin rönsyjä uudestaan laatikkoon. Saa nähdä, mitä minttu tällaisesta käsittelystä tykkää.


Puutarhatouhujen päätökseksi keräsimme pikkutypykän kanssa melkein kulhollisen nokkosen versoja. Nyt ne ovat juuri niin pieniä kuin pitääkin, eli kerrankin olen ajoissa nokkosten keräämisen kanssa. Väärässä paikassa eli kasvimaalla kasvava nokkonen ei jotenkin haittaa yhtään niin paljon, kun sen poimii talteen syötäväksi eikä vain viskaa rikkaruohona menemään.