tiistai 31. maaliskuuta 2015

Lattian maalausta ja diivakissan kärsimys

Meillä saatiin hiljattain sisäeteisen lattia maalattua. Lattia oli jäänyt vielä maalaamatta osittain siksi, että läpikulkuhuoneessa sopivaa hetkeä lattianmaalaushommiin ei tuntunut koskaan tulevan. Lattian maalaaminen taitaakin olla yksi hankalimmista remonttitöistä toteuttaa, jos talossa jo asutaan.


Vanha maali oli vielä ihan kohtuuhyvässä kunnossa, mutta remontin yhteydessä vaihdoimme muutaman lattialankun toisiin, ja ne tietysti olivat aivan eri värisiä. Lattian reunasta oli kymmenisen vuotta sitten vaihdettu huonoja lankkuja uusiin, ja vaikka paikkaus oli ihan tyylikkäästi tehty, meidän silmäämme uudet lankut erosivat liikaa vanhoista alkuperäisistä. Etsimme siis korvaajaksi vanhaa saman levyistä lankkua, jotta koko lattia olisi vanhaa tavaraa.


Vanhaa lattialankkua on nykyään tosi vaikea löytää, ja löytyvät erät ovat pieniä ja kovissa hinnoissa. Meillä kävi kuitenkin hyvä tuuri, nimittäin laitettuamme sinnikkäästi useamman ostoilmoituksen paikallislehteen, lukuisten soittojen joukosta erottui parikin paikkaa, joista löytyi sekä paikkausmateriaalia eteisen lattiaan että kokonaan uusi lattia yläkertaan (siitä lisää myöhemmin). Etsintä kuitenkin kesti monta kuukautta, ja koko tämän ajan irtonaisten ”varalankkujen” yli käveltyämme fiilis oli mahtava, kun paikkalankut lopulta saatiin lyötyä paikoilleen.



Jos olisimme lähteneet maalaamaan ennestään maalaamatonta pintaa, olisimme varmaankin valinneet maaliksi perinteisen pellavaöljymaalin hengittävyyden vuoksi. Nyt vanhoja lankkuja kuitenkin peitti alkydiöljymaali, eikä tiukassa kiinni olevaa maalia kannattanut ruveta poistamaan, joten päätimme pidättäytyä samassa maalityypissä kuin vanha maali. Betoluxia ostettiin, ja mies, joka maalaushomman hoiti, kehui kovasti miten helppoa ja mukavaa se oli maalata. Tällaisessa maalissa on tietysti myös se etu, että se kuivuu hiukan nopeammin, mikä kauttakulkuhuoneen kohdalla on iso plussa. Värin valinnasta ei sen enempää kuin että harmaa on minulle se ainoa oikea lankkulattian väri, joten väriä ei tarvinnut kauan pohtia. Hioimme vanhan maalipinnan kevyesti ennen maalausta, mutta muuten pohjatyöt olivat tällä kertaa vähäiset. 


Eipä maalin kuivumisen odottelu kuitenkaan mitään lasten leikkiä ollut. Siinä missä viimeksi kuljimme kuivumisvaiheen aikana ikkunasta, nyt kylmien ilmojen ja räntäsateiden aikana sellainen ei oikein tullut kysymykseen. Mies sitten rakensi lattian poikki tellingin kulkemaan kynnykseltä kynnykselle, joten sipsuttelimme maalin yli vähän kuin nuorallatanssijat. Tellinki vielä päällystettiin sanomalehdellä, jottei pattinkien puupinnasta tippuisi tikkuja tai puruja maaliin.


Suurin ongelma oli kuitenkin Sulo-kissa, joka vihaa kantamista ja joutui siksi pariksi päiväksi ulkoruokintaan. Ei siis tullut kysymykseen, että Sulkki olisi rauhallisesti kannettu tellinkiä pitkin ulos ja sisälle, sillä kissan kantamisyritykset päättyvät aina riekaleisiin vaatteisiin, raapaleisiin käsiin ja sinne tänne sinkoilevaan kissaan. Talossa ei myöskään ollut sellaista huonetta, johon Sulon olisi voinut kuivumisen ajaksi teljetä ilman, että kissa olisi voinut sieltä luikahtaa maalia pilaamaan. Kissalle tehtiinkin lämpimään pannuhuoneeseen pehmeä peti ja oma ruokapaikka, ja ihan hyvinhän se sitten menikin, vaikka Sulo vahvoja draamakuningattaren elkeitä omaavana kissana käytäntöä ensin kovasti protestoikin. 


Uusi maalattu pinta näyttää mielestäni tosi kauniilta ja tuntuu ihanan sileältä jalkojen alla. Paikkauskohta ei enää näy maalin alta yhtään, jollei tiedä missä se alun perin oli. Lattia on toki rakoja täynnä, mutta sellaiset kuuluvat mielestäni vanhassa lankkulattiassa asiaan. Kolhuja ja kolojakin tässä lattiassa on, mutta niitäkään emme halunneet tasoittaa, nehän vaan antavat lattialle ajan patinaa.


Nyt meillä on neljässä huoneessa vanha lankkulattia (joista yksi vielä hiukan kesken), enkä enää tiedä mikä voisi olla parempaa jalkojen alla kuin vanha lankku. Tulevia remontteja ajatellen on olemassa toivoa, että parista huoneesta vielä löytyisi uudempien materiaalien alta lankkua, joten ei ole kaukaa haettu toive, että saisimme lähestulkoon koko taloon lankkujen patinaa. 

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Puusepällä teetetty kaapisto eteiseen

Minussa taitaa olla vähän tavarahamsterin vikaa. Monia tavaroita en raaski heittää pois siksi että ne ovat rakkaita tai niitä saattaa vielä joskus tarvita, vaikka poisheittämistä usein harjoittelenkin. Lisäksi pienen vanhan talon säilytystilat ovat aika vähäiset, joten sisemmän eteisen remontissa oli selvää, että huoneeseen pitäisi saada jonkinlainen kaapisto ulkovaatteiden ja muun tavaran säilytystä varten. Kun talon ainoat komerot sijaitsevat vinokattojen alla ja niistä siksi on hyvin epäkäytännöllistä hakea mitään nopeasti (pikemminkin ne ovat mustia aukkoja, joista ei enää löydä mitään kun tavaran on sinne kerran uskaltautunut laittamaan), tällaiset käytännölliset eli ”normaalit” kaapit tulevat 
tarpeeseen.


Halusimme jokaisen kuutiosenttimetrin hyötykäyttöön emmekä tyhjää tilaa kaapin päälle pölyä keräämään. Valmiit kaapistot eivät meitä miellyttäneet, koska harvemmin ne ovat mitään muuta kuin lastulevyä ja useimmat vielä olivat meidän tarpeisiimme väärän kokoisia. Modernit liukuovikaapistot taas eivät tuntuneet sopivan talon henkeen. Halusimme täyspuisen mahdollisimman pitkäikäisen ja tyylinsä puolesta ajattoman ratkaisun, joka maksaisi itseään takaisin ajan kuluessa verrattuna siihen, että huonoksi menevää lastulevyhökötystä pitäisi uusia useampaan kertaan. Lisäksi minua miellytti teettämisessä ajatus siitä, että monikansallisen ketjun sijaan työllistäisin jotakuta lähialueen pienyrittäjää.


Aloimme varovasti ajatella kaapin teettämistä mittojen mukaan joskus viime keväänä ilman, että meillä oli hajuakaan puusepällä teetettyjen huonekalujen hinnoista. Ensimmäisen tarjouksen saatuamme meni kuitenkin luu kurkkuun ja kaappisuunnitelma tuli melkein hylättyä. Summa oli suorastaan tähtitieteellinen. Onneksi en kuitenkaan ihan heti luovuttanut vaan ihan vaan huvikseni kysyin toisenkin tarjouksen. Se olikin huomattavasti lähempänä meidän budjettiamme.


Kaapin suunnitelman tein itse puusepän asettamissa rajoissa. Villeimmät ideani osoittautuivat liian kalliiksi, mutta tärkeintä meille olikin säilytystilan saaminen täyspuisena, joten visioista oli helppo luopua. Kaapin vasemmalle puolelle tuli tuplaleveä osio rekillä takkeja varten, ja oikealle kapeampi lokero työvaatteille sekä vielä komero kaikenlaisille kodin tarvikkeille, kuten paristoille, kynttilöille, hyönteismyrkyille ja muille pikkuasioille, joille ei koskaan tunnu olevan sopivaa paikkaa. Alaosan vetolaatikot puolestaan on varattu pipoille ja hanskoille, ja kaappien sisällä on vielä erikseen hyllyt kenkiä varten.


Kaapin väri valikoitui harmaaksi ihan siitä syystä, että olen viime aikoina ollut vähän harmaaseen päin kallellaan useammissakin valinnoissa. Ihan vihoviimeinen sävyvalinta jäi kyllä vähän liiaksi sattuman varaan, kun ensin unohdin vastata puusepän maalitielusteluun ja kun hän lopulta (oikeutetusti) lähetti perään tekstaria päästäkseen maalaamaan, tuli sävy valittua viimeisenä illalla ennen nukkumaanmenoa kamalassa kiireessä. Valintaprosessin sattumanvaraisuuteen nähden (ja muutenkin) olen kyllä ollut sävyyn enemmän kuin tyytyväinen.


Vetimet tilasimme Helakaupasta, ja vaikka ensin haikailin antiikkimallisten rengasvetimien perään, tuntuivat tällaiset kuvassa näkyvät vetimet tähän tarkoitukseen paljon käytännöllisemmiltä ja mielipiteen muutoksen jälkeen myös ulkonäöltään parhaalta valinnalta. Sitä vain rupesin nyt jälkikäteen miettimään, että jos joskus haluamme vaihtaa vetimet, niiden olisi parasta olla samaa mallia ja saman kokoiset kuin nämäkin, koska muuten oviin jää reiät vääriin paikkoihin. En silti tiedä, olisinko valinnut toisenlaisia vetimiä, vaikka olisin tajunnut tämän etukäteen.


Kaiken kaikkiaan olen ihan älyttömän tyytyväinen kaappiimme. En pelkästään siihen, että se on kaunis ja käytännöllinen vaan myös yksinkertaisesti siihen, että se on olemassa. Elimme monta kuukautta niin, että takit olivat yhden huoneen nurkassa vanhan rekin varassa, joka lopulta romahti kaikkien takkien painosta. Kaikki käytännön tarvikkeet, jotka nyt ovat kaapin viimeisessä osastossa, olivat rekkihuoneen nurkassa vanhoissa pahvilaatikoissa sikin sokin. Uskon lujasti, että talossa pysyy järjestys, jos tavaroille on jokin paikka mihin niitä laittaa, ja nyt meillä on. Perähuone rekkeineen ja laatikoineen on jo monta kuukautta ollut pelkkä ylimääräisen tavaran säilytyspaikka, mutta yksi asia kerrallaan tilanne alkaa purkautua kun saamme tavaroita uusille paikoilleen.    

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Listoja vaille valmista, eli vielä on tehtävää

Täällä kotona ei ole pitkään aikoihin tapahtunut juuri mitään muuta kuin remonttiin liittyviä juttuja, joten jatketaan siis saman aihepiirin parissa täällä blogissakin. Odotan kyllä jo hurjasti niitä aikoja, kun olisi aikaa vaikka siivota, laittaa jotain muutakin kuin pikaruokaa ja miettiä vaikka sisustusta, mutta ensin pitää vielä vähän rutistaa.


Remontissa olemme osittain kyllä jo niin lähellä sisustusasioita kuin voi olla. Parhaillaan puuhastelemme listojen parissa. Ja voi pojat, täytyy myöntää, että listojen laitto ei olekaan ihan niitä yksinkertaisimpia hommia, vaikka joskus kuvittelinkin että ”listoja vaille valmis” tarkoittaa lähestulkoon valmista. Jossain sitten kuulin kyseisen sanonnan tarkoittavan vaihtoehtoisesti kahta asiaa, joko että remontti on tosiaankin silloin jo ihan kohta valmis, tai sitten sitä, että hommaan menee vielä kymmenen vuotta. Ihan riippuu kuulemma tekijästä.


Meillä on sellainen satumainen onni, että käsistään kätevä isäni on lupautunut laittamaan meille listat. Suuri kiitos siitä hänelle, sillä meille itsellemme se olisi varmaankin ollut juuri sellainen kymmenen vuoden projekti. Koska listat tekevät viimeistellyn ilmeen ja ovat siksi erityisen tärkeitä lopputuloksen kannalta, suunnittelimme ensin (ja isänikin suositteli), että ottaisimme asialle ammattilaisen. Hyviä tekijöitä vain on vaikea löytää, ja vanhassa vänkyrässä talossa ei ole paljon iloa peruspuusepästä, joka on tottunut tekemään vain uutta ja suorakulmaista. Lisäksi naapurissa vävynä oleva puuseppä totesi, ettei listoja tällaiseen taloon saa millään ilman pieniä irvistyksiä (niin listoilta kuin laittajaltakin), joten yhtä hyvin voitte laittaa itse.



Paitsi listojen laittajan taito, lopputulokseen vaikuttaa tietysti myös se, millaisia listoja valitsee. Me päädyimme hakemaan listat Hakulan puusta Liedosta, josta saa myös Nakolinnan puun valmistamia perinnelistoja. Kaikki lähti oikeastaan liikkeelle sisäeteisestä, jonka vanhat listat aioimme ensin säilyttää, mutta sitten huomasimme huoneen vanhojen kattolistojen olevan eri paria. Kaikki tässä talossa on tehty materiaaleja tarkasti säästäen, joten ilmeisesti eripariset listatkin ovat saaneet kelvata. Ero ei kahden mallin välillä ole suuri, mutta kun listoja poistaessa yksi niistä vielä halkesi, aloimme etsiä uusia vastaavia ja samanlainen holkkalistan malli löytyikin.


Seuraavan murheen tuotti se, että sama lista ei millään tunnu sopivan kaikkialle minne sitä suunnittelee. Esimerkiksi erään ikkunan ja sen viereisen oven välissä on niin pieni väli, että siihen on mahdotonta saada mahtumaan kahta karmilistaa niitä malleja, joita on muualle taloon suunnitellut. Eteiseen taas on hankala saada jalkalistaa nätisti, koska lattianrajassa on rako, jonne pitäisi listan alle saada vielä mahtumaan eristettä. Ja eteisen ikkunakin on niin lähellä nurkkaa, että taas tulee listan mahtumisen kanssa vaikeaa. Jokaiseen listanpaikkaan ei kuitenkaan haluaisi laittaa ihan erilaista tai erilevyistä listaa, joten jonkinlaisia kompromisseja on tehtävä.


Sitäkään en olisi tullut etukäteen ajatelleeksi, että valkoiseksi maalattavien listojen olisi syytä sopia talon muihin valkoisen sävyihin. Yhdessä kohtaa seinä on harmaan valkoinen, kun taas toisaalla vanhat ovet ovat kellertävän valkoisia. Kumpaa sävyä siis valita listat? Hulluksi tulee vähemmästäkin.


Jotta ei liian helpoksi menisi, kaikki listat eivät millään tunnu mahtuvan sisätiloihin tekeytymään yhtä aikaa. Vaikka listat on ostettu kuivina, myyjä suositteli niiden pitämistä samassa lämpötilassa ja ilmankosteudessa kuin lopullinen asennuspaikka jonkin aikaa ennen paikoilleen laittoa, jotta irvistelyt jäävät vähemmäksi. Tuollahan ne nyt ovat yläkerran ”remppahuoneessa” pinossa, mutta turha toivo, että sinne helposti mahtuisi niitä maalaamaan. Käsittämätöntä, että muutaman huoneen listat vievät noin paljon tilaa.


Ihan mahtavalta kuitenkin tuntuu, että ensimmäiset kattolistat ovat nyt paikoillaan. Sähköjohdot jäävät niiden alle piiloon, joten koko huone tuntuu jo paljon valmiimmalta. Saati sitten kun kaikki listat ovat paikoillaan, silloin juhlitaan! 

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Miksi bloggaan?

Sain Elinalta Aarnilintu-blogista haasteen. Parempi ottaa heti työn alle, ettei homma pääse unohtumaan!


1. Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen?

Olin suunnitellut blogin aloittamista jo monta vuotta, mutta varsinainen sysäys taisi olla maallemuutto. Halusin dokumentoida maalla asumista, talon remontointia ja esimerkiksi kädentaitoihin ja kokkaukseen liittyviä projektejani johonkin konkreettisesti. Toisaalta samoihin aikoihin blogin aloittamisen kanssa olin myös vauvan kanssa kotona ja kaipasin muistutusta siitä, että minulla on vielä omaakin elämää vaipanvaihdon ja yöheräämisten lisäksi. Blogin oli määrä olla minulle paikka, jossa saan kirjoittaa juuri siitä  mistä haluan, ja näin onkin tapahtunut.


2. Onko mielestäsi parempi, jos blogissa keskitytään ainoastaan yhteen aihealueeseen, esim. sisustus, vai onko mielenkiintoisempaa lukea ns. sillisalaattiblogia, jossa on juttua vähän sieltä sun täältä?

Blogini taitaa olla aika selvä osoitus siitä, että sillisalaattiblogit ovat mielestäni ihan jees. Itse en ole niin syventynyt mihinkään tiettyyn aihealueeseen, että siitä riittäisi asiaa koko blogin verran. Jos esimerkiksi pitäisin käsityö- tai ruokablogia, päivittyisi se aivan liian harvoin ollakseen kiinnostava. Siksi olen päätynyt yhdistämään saman blogiotsikon alle kaiken minua kiinnostavan remontoinnista puutarhanhoitoon ja ruoanlaittoon ja toivomaan, että samat aihealueet kiinnostaisivat jotakuta muutakin. Jokainen samoihin asioihin viehtymystä tunteva lukija onkin suuri bonus tämän kaiken itseilmaisun päälle!


3. Miten suhtaudut blogimainontaan ja yhteistyöpostauksiin?

Omassa blogissani ei olla mainontaa tai yhteistyökuvioita nähty, mutten silti suhtaudu niihin ehdottoman kielteisesti. Valitettavasti on kuitenkin yleensä niin, että paljon yhteistyöpostauksia sisältävät blogit muuttuvat tylsiksi ja tippuvat helposti lukulistaltani. On toki olemassa blogeja, joissa yhteistyökuviot on toteutettu tyylillä ja blogin alkuperäistä henkeä uhraamatta, ja silloin on tietysti kiva asia bloggarin kannalta, että hän saa näkemästään vaivasta jonkinlaisen korvauksen. Aivan liian usein kaupallistuneet blogit muuttuvat kuitenkin pelkiksi markkinapaikoiksi, ja itselleni lukijana blogeissa on kuitenkin tärkeintä aitous ja arkipäivän havainnointi kiinnostavalla tavalla.

Bloggarina ja lukijana (ja ihmisenä) taidan muutenkin olla aika epäkaupallinen. En jaksa olla kovin kiinnostunut esimerkiksi uusista luonnonkosmetiikkatuotteista, koska vaikka luonnonkosmetiikkaa käytänkin, pitäydyn mieluummin vanhoissa kelvolliseksi havaituissa tuotteissa kuin luen arvosteluja uusista. Kaiken a ja o näissä yhteistyökuvioissa on kuitenkin avoimuus eli se, että lukijalle kerrotaan, jos jotain on saatu bloginäkyvyyttä vastaan. Rehelliset mainokset ovatkin blogeissa sikäli ongelmattomampia, että kuka tahansa tajuaa niiden olevan sitä mitä ne ovat pelkästään katsomalla. Silti sekin ärsyttää, jos mainokset eivät liity mitenkään blogin aihepiiriin.


4. Luetko mieluimmin blogeja, joissa tekstit ovat mielenkiintoisia, mutta melko pitkiä ja joissa kuvilla ei ole niin suurta painoa, vai sellaisia, joissa pääpaino on kuvilla?

Teksti ja kuvat ovat molemmat tärkeitä, mutta jos pitää valita vain toinen, valitsen tekstin. En jaksa lukea blogeja, joissa on vain kauniita kuvia mutta bloggarilla ei ole mitään sanottavaa. Sen sijaan jokusen huononkin kuvan voi saada anteeksi, jos jutut ovat tarpeeksi hyvät. Silti ihanne olisi, että kuvat ja teksti olisivat tasapainossa, ja tätä kohti pyrin koko ajan itsekin. Joskus saatan silti julkaista vähän huonommankin kuvan, jos aihe on sellainen, ettei kuvan kauneus ole jutun pääpointti.

5. Miten tärkeää blogin kirjoittaminen sinulle on ja mitä koet siitä saavasi?

Kuten jo sanottu, blogi on minulle omaa aluettani, jossa saan käydä läpi juuri niitä asioita, jotka itseäni kiinnostavat. Toisaalta minulla ei valitettavasti ole bloginpitoon aikaa niin paljon kuin haluaisin, joten joskus bloggaamisesta meinaa tulla vähän stressikin. En halua, että postaustauot venyvät liian pitkiksi, koska (puoli)kuolleet blogit jäävät ainakin itseltäni helposti lukematta. Blogin tärkeys ei siis ole aivan suoraan verrannollinen tänne ilmestyvän sisällön määrän kanssa, vaan mielelläni käyttäisin blogiin aikaa enemmänkin.

Itseilmaisun lisäksi olen ilahtunut tavattomasti kaikista uusista tuttavuuksista, joita olen blogin kautta saanut. Bloggausta aloittaessani ei muiden blogien lukeminen ollut minulle mitenkään säännöllinen harrastus, vaan halusin ennen kaikkea itse tuottaa tällaistakin sisältöä. Nyttemmin olen löytänyt monta ihanaa blogia, joiden pitäjät ovat alkaneet tuntua suorastaan tutuilta pelkästään heidän blogejaan lukemalla.


6. Kirjoitatko avoimesti, omalla nimellä blogiasi, vai tietävätkö siitä vain harvat ja valitut?

Kirjoitan etunimelläni ja kuvallani, koska en näe mitään syytä niitä salatakaan. Olen jonkin verran mainostanut blogiani myös Facebook-kavereilleni, mutta luulenpa, että suurin osa blogini lukijoista on minulle ennestään tuntemattomia. Taitaapa joukossa kuitenkin olla myös muutama sukulainen, ja mikäs sen mukavampaa, jos he jaksavat seurata meidän perheen puuhia.

7. Minkä neuvon/neuvoja haluaisit antaa aloittelevalle bloggaajalle?

Bloggaa siitä mikä itseäsi kiinnostaa ja seuraa sydämesi ääntä.

Heitän haasteen eteenpäin seuraaville: 

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Miksi remontti kestää aina kauemmin kuin luulisi?

Muiden remonteista en tiedä, mutta ainakin minulla on taipumus kuivitella kaiken remonttiin liittyvän hoituvan paljon nopeammin kuin miten todellisuudessa käy. Havainnoinkin siis analyyttisesti omia touhujani tänä viikonloppuna ja intouduin kirjoittamaan mietteet ylös, jotta muistaisin nämä myöhemminkin, jos/kun taas joskus tuntuu, että pitäisi saada aikaan jotain näkyväistä vähän nopeammin. Meidän remonttihan on kyllä todella hyvissä kantimissa tällä hetkellä, joten mitään hätää ei ole, mutta pointti on hämmästykseni siitä, miksi pieniinkin hommiin menee niin paljon aikaa. 


Isäni ja mies saivat hiljattain kylppärin paneeliseinät paikoilleen, joten minulla oli suunnitelmana viikonlopun aikana tasoittaa tapetin alle jäävästä seinän yläosasta vielä viimeisetkin kolhut sekä hioa, pohjamaalata ja tapetoida seinät. Tasoitusta olen tehnyt jo joskus aikaisemminkin, mutta paneeleja laittaessa oli seiniin ilmestynyt vielä uusia kolhuja, ja lisäksi huomasin vanhoja, jotka olivat aiemmin jääneet näkemättä.

Lapsiperheen remonttiarjen suurin hidastuttaja eli elämä halusi kuitenkin näyttää minulle heti kaapin paikan. Perjantain ja lauantain välisen yön hoivasin yskästä kärsivää lasta, mutta kun aamulla mies tuli kymmenen jälkeen kotiin yövuorosta, olin univajeesta huolimatta yhä siinä ajatuksessa, että tänään hoituvat ainakin tasoitushommat. Viis siitä, että sitten pitikin vielä lähteä koiran kanssa aamulenkille, ja kohta olikin jo lounasaika. Lounaan jälkeen mies ja lapsi ilmoittivat, että heidän päiväuniensa aikaan ei kyllä mitään remppaa tehtäisi, joten päätin itsekin ottaa rennosti ja katsoa Netflixistä yhden jakson Better Call Saulia, minä kun en osaa nukkua päiväunia (muuten olisin liittynyt seuraan).


Päikkäreiden jälkeen talossa sai taas mekastaa, joten raahauduin vihdoin kylpyhuoneeseen tasoitepurkki, lasta ja hiomapaperi kädessä. Ja totisesti, homma tuli hoidettua! Eipä se mitään, että havahduin istuvani kylppärin lattialla joku tökötepurkki kädessä itkun partaalla siitä syystä, etten saanut kiinni kuivunutta korkkia auki (väsymyksellä oli osuutta asiaan). Kirosin, että juuri kun olin kuvitellut tasoittaneeni joka ikisen kolon, jostain ilmestyi aina uusia. Pakotin miehen hoitamaan hiomisen jälkeisen imuroinnin ja otin ehtooksi.


Seuraava yö oli ihan yhtä helvetillinen kuin edellinenkin, ja mies oli tietysti taas töissä. Jokunen tunti unta kuitenkin kertyi, joten seuraavana päivänä oli tarkoitus hoitaa edellisenä päivänä tekemättä jäänyt maalaaminen. Hyvistä aikeista huolimatta homma tuntui kuitenkin niin vastenmieliseltä, että jollain verukkeella ylipuhuin miehen aloittamaan sen. Koiran lenkin, lounaan ja tällä kertaa kyläyhdistyksen kokouksen vuoksi puuhaan päästiin jälleen kerran vasta illansuussa, ja tasapuolisuuden nimissä hoidimme sen lopulta puoliksi.


Seuraava yö oli miljoonine herätyksineen edeltäjiään parempi, koska herätyksistä huolimatta niiden välissä sai kuitenkin nukuttua. Tänään olinkin taas täynnä remontti-intoa, ja koska lapsella oli vapaapäivä hoidosta ja siten minullakin omista töistäni, päätin jatkaa viikonloppua vielä maanantaihin ja hoitaa sen helkkarin tapetoinnin. Koska tapetoitavana oli vain paneeliseinän yläpuoli ja seinät ovat muutenkin suhteellisen yksinkertaiset, uskalsin ajatella hommaan ryhtymistä yksin. Samalla kun minä masteerasin tapettihommaa, mies leikki lapsosen kanssa viereisessä huoneessa ja tuli aina tiukoissa paikoissa auttamaan. Toimi! Hyvin sujuneesta alusta huolimatta kylpyhuoneesta tuli kuitenkin vasta reilu puolet tapetoitua, koska miehen pirullinen työvuoro jälleen kutsui. Teoriani on, että tapetointi on siksi niin hidasta, että siinä pitää keskittyä ja ajatella niin kovasti, ettei ainakaan tällainen minunlaiseni rutinoimaton tapetoija kykene nopeisiin suorituksiin.


Viikonlopun tavoite ei siis ihan täyttynyt, mutta ai että on mahtavaa, miten nopeasti tapetti seinällä saa kaiken näyttämään taas vähän valmiimmalta! Lisäksi taas huomasin, että olisi kyllä vaihteeksi ihan mukavaa käyttää vaikka kokonainen päivä tähän remonttihommaan ilman että siihen käytetty aika on pois jostain muusta – lapselta tai omista työhommista. Valmista tulee kyllä näinkin, hiukan mutkitellen vain.