tiistai 24. helmikuuta 2015

Maalaamista ja kamalia pohjatöitä

Meillä on viime päivinä vietetty hurjia maalaustalkoita. Samalla kun äitini ilmoittautui vapaaehtoiseksi maalaamaan uuden kylppärin kattoa, minä ja mies olemme hioneet ja maalanneet yläkertaan johtavan portaikon seinäpaneeleja.


Portaikko oli ennestään lakattu, ja jo alusta lähtien olen suunnitellut sen maalaamista valkoiseksi. Maalaamattomasta puupaneelista kun tulee liiaksi mieleen 80-luvun hiihtomaja, ja valkoinen taas valikoitui väriksi itsestään selvästi siksi, että paikkaan tulee huonosti valoa ja se kaipasi siksi valoisampaa ja freesimpää ilmettä.



Lakatun pinnan maalaamisesta minulla on ennestään huonoja kokemuksia. Viime kesänä nimittäin kyllästyin lopullisesti vanhaan keittiönkaapistoomme, ja päätin maalata sen ex tempore valkoiseksi. Koska kaapisto on aika huonossa kunnossa ja tullaan uusimaan ennen pitkää, en jaksanut tehdä pohjatöitä kunnolla. Niinpä maali ei levittynyt pinnalle tasaisesti eikä tarttunut kunnolla, mistä syystä en ole edes viitsinyt esitellä lopputulosta täällä blogissa.


Vahingosta viisastuneena tajusinkin heti, että ilman kunnon hiomista hommaan olisi turha ryhtyä. Hioimme paneeliseinän tasaiset kohdat koneella ja paneelin raot käsipelillä. Vaikka pinta-ala ei ole kovin kummoinen, ehtivät hermot mennä jo moneen kertaan, koska portaikossa ei kaikkialle yletä kunnolla eikä korokkeita ole helppo asetella epätasaiselle alustalle. Muutenkin hiominen on remonttihommista mielestäni puuduttavimpien, epäergonomisimpien, sotkuisimpien ja tuskastuttavimpien joukossa.


Itse maalaaminen onkin sitten puuhaa, johon minulla on viha-rakkaussuhde. Jos maali on hyvää ja alusta vastaanottavainen, on mahtavaa saada pintaa nopeasti peittoon ja nähdä, miten maali tasoittuu suorastaan silmissä kauniiksi pinnaksi. Toisaalta jos maali ei ota levittyäkseen nätisti, harva asia on tuskastuttavampaa ja epäkiitollisempaa kuin maalaaminen. Tällä kertaa liikuttiin jossakin näiden kahden välimaastossa, sillä lakattu pinta ei kunnolla hiottunakaan tuntunut olevan paras mahdollinen alusta, vaan siveltimenvedot jäivät mielestäni ainakin ekassa kerroksessa liikaa näkyviin. Tai sitten vika on Uulan Into-sisustusmaalissa, jota maalasin nyt ensimmäistä kertaa.


Toinen kerros on vielä maalaamatta, joten lopputulos on vielä hiukan kysymysmerkki, mutta ainakin iloitsemme jo portaikon valkoisista seinistä. Vanhat portaat ajattelimme toistaiseksi jättää silleen, koska niissä puun kuluminen näkyy nyt kauniisti ja tumma väri tuo hyvän kontrastin valkoisille seinille. Kylppärin puolella maalauksen päätyi lopulta tekemään mies, joka perhekunnan pisimpänä saa meillä yleensä huolehtia kattojen ja muiden korkeiden kohtien remppauksesta.


Jonkin käsittämättömän laskuvirheen vuoksi ostimme muuten vahingossa Uulan maalia monta litraa liikaa. Talossa ei ole (sisäpuolella) enää paljonkaan maalattavaa, ainakaan sellaista, mihin tämä maali soveltuisi, joten mietin tässä kuumeisesti tulevia remonttikohteita. 

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Lettukestit nuotiolla

Minulla on jo pitkään ollut mielessä, että lapsen kanssa voisi retkeillä enemmän. Omasta lapsuudesta parhaiden muistojen joukossa ovat ne kerrat, kun hiihdettiin metsään ja syötiin eväitä tai tehtiin nuotio ja paistettiin lettuja. Lisäksi olen viime viikkoina katsellut Yle Areenasta norjalaista eräretkeilysarjaa Erämaan armoilla, joten olen kai taas saanut jonkinlaisen pienen eräkärpäsen pureman.


2-vuotiaamme ei toki vielä kovin pitkiä retkiä jaksa, joten päätimme nyt alkajaisiksi keskittyä enemmän eväspuoleen ja suunnata retkelle omalle pihalle. Koska retkessä tuntui olennaiselta nuotion teko, valikoituivat evääksi letut, jotka onkin helpoin toteuttaa omassa pihassa ei-niin-kaukana omasta keittiöstä. Letut ovat siitä mukavaa nuotioevästä, ettei tarvitse odottaa hiillosta, ja ne myös valmistuvat nopeasti ilman suurempia esivalmisteluja.


Lukuun ottamatta kaksivuotiaan loputonta riekkumista liian lähellä nuotiota tai sitä tosiasiaa, että vahingossa sijoitimme nuotion paikkaan, jossa lumen sulettua esiin paljastui koiran kakkara jos toinenkin, retki oli menestys. Oli mukavaa taas tuntea savun haju nenässä ja vaatteissa ja häärätä sormet hiukan kohmeisina lettutaikinan kanssa. Mies jopa keksi, että pihallemme pitäisi hommata nuotiopaikka, jossa olisi jonkinlaiset istuinpuut valmiina ja hyvä hiekkamaa pohjana nuotiota varten. 
Kannatan!


Mieli ja sielu lepäsivät, mutta pullamössöravinnon suhteen kiintiö alkaa olla vähäksi aikaa täynnä. Eilen nimittäin herkuttelimme blineillä, joiden rääppeet syötiin tänään lounaaksi, iltapäivällä otimme pakkasesta viimeiset pullat ja teimme niistä laskiaispullia ja alkuillasta tuli sitten syötyä vielä lettuja päälle. Mutta sikäli meni kai ihan oikein, että laskiaisen syöpöttelystä, vaikkakin meillä päivän myöhässä, pitäisi alkaa paasto, vai miten se oli? 

lauantai 14. helmikuuta 2015

Suklaapiirakkaa ja uuden keittokirjan testausta

Ostin itselleni joululahjaksi Virpi Mikkosen herkkukirjan Kiitos hyvää, koska en vain voinut vastustaa niin hyvännäköisiä gluteenittomia, sokerittomia ja pääosin maidottomia ohjeita. Nyt kun olen selaillut kirjaa monta viikkoa, pääsin vihdoin testaamaan ensimmäistä reseptiä. Kovin usein meillä ei leivota, mutta nyt oli tulossa vieraita, joten syykin oli hyvä.


Tykkään Mikkosen kirjassa muun muassa siitä, että se sisältää muitakin kuin raakaleivonnaisia. Niin hyviä kuin raakakakut ovatkin, on mukavaa, että uunissa käytetyille tavallisillekin leivonnaisille löytyy fiksumpia vaihtoehtoja. Mikkosen ohjeet eivät myöskään ole loputtoman pitkiä tai monimutkaisia, mikä sopii tällaiselle mutkia suoraksi vetävälle kokille. Erityispeukku kirjalle vielä herkullisista kuvista!


Ensimmäisenä kokeiluun päätyi pistaasi-minttusuklaapiirakka, jonka pohjaan käytettiin mustapapuja. Ennen leipomista vain kävi niin onnettomasti, että mies söi suunnitelmistani tietämättä talon ainoat kypsät avokadot, joten minulla ei enää riittänyt avokado-kookosöljy-kaako-minttukuorrutteeseen ainesosia. Yritin ensin kypsentää raakoja avokadoja uunissa tämän ohjeen mukaan, mutta neuvo osoittautui ainakin minun kohdallani hyödyttömäksi – avokadot tulivat uunista yhtä kovina kuin olivat sinne menneetkin. Lopulta päädyin skippaamaan kuorrutteen ja käyttämään sen tilalla sulatettua tummaa suklaata, jossa ei ollut minttua, joten siinäkin kohtaa tuli vähän sovellettua.


Piirakasta tuli hyvää, mutta mielestäni se olisi kaivannut lisää makeutusta ja kaakaojauhetta. Odotin syntisen hyvää suklaista herkkua, mutta piirakka maistuikin enemmän välipalalta. Tiedä sitten, oliko osuutta sillä, että skippasin ohjeen kookosjauhot ja käytin pelkästään mantelijauhetta. Pistaasipähkinöiden maku ei myöskään erottunut mielestäni kunnolla. Ohje on kuitenkin mielenkiintoinen, joten saattaisin tehdä tätä toistekin, mutta ensi kerralla aion muokata ohjetta näiltä osin.

Pistaasi-suklaapiirakka

Pohja
1 dl pellavansiemeniä + 1 dl vettä
5 dl mustapapuja
0,5 dl kookosöljyä
0,5 dl hunajaa
2 dl kauramaitoa
1 tl vaniljajauhetta
1 dl mantelijauhetta
0,5 dl pistaasipähkinöitä
0,5 dl raakakaakaojauhetta
2 tl leivinjauhetta
ripaus ruususuolaa

Päälle
Sulatettua tummaa suklaata
Pistaasipähkinöitä rouhittuna

Liotin pellavansiemeniä vedessä 15 minuuttia. Huuhtelin pavut ja sekoitin kosteat aineet keskenään sauvasekoittimella. Toisessa kulhossa sekoitin kuivat aineet ja lopuksi sekoitin kaikki keskenään.

Voitelin vuoan kookosöljyllä ja levitin taikinan siihen. Paistoin 200 asteessa 30 minuuttia. Annoin piirakan vetäytyä jääkaapissa yön yli (ohjeessa erityisesti painotettiin, että näin tulee tehdä), ja valelin sulatettua suklaata sen päälle seuraavana päivänä. Viimeistelin pistaasipähkinärouheella.

Vieraat joutuivat muuten sairastumisen vuoksi perumaan tulonsa, mutta piirakkaa tuli silti syötyä kotivoimin. Itse olen pari päivää kärsinyt viisaudenhampaan poiston jälkeisestä särystä, joten kaikenlaiset piristysruiskeet ovatkin tulleet tarpeeseen. 

tiistai 10. helmikuuta 2015

Kevät, älä tule vielä

Vaikka kevättä odotankin, liika on sentään liikaa. Meidän lämpömittari näytti tänään lähemmäs 7 plusastetta, helmikuussa. Sanoisin, että kuukauden etuajassa.




Vaikka en tiedä ilmastonmuutoksen teoriasta tai mistään muustakaan tieteellisestä aiheeseen liittyvästä, alkavat vaikutukset olla ihan silmin nähtävissä. Tuntuu, että ympäri vuoden on päivä, jolloin lämpötila huitelee kymmenen asteen molemmin puolin. Juhannuksena taisi olla osapuilleen saman verran lämpöä, ja koko marras-joulukuu meni samoissa lukemissa.




Auringonpaiste ja vielä toistaiseksi maata peittävä lumihanki ovat tietenkin ihana yhdistelmä. Olen nauttinut siitä tunteesta, että vihdoin pitää kaivaa aurinkolasit esiin talvisäilytyksestä. Sisälläkin on niin valoisaa, että melkein iskee siivousinspiraatio, ja vaikkei ehtisikään siivota, kaikki näyttää päivänvalon ansiosta paremmalta. Toivoisin, että tulisi vielä noin kymmenen astetta nykyistä kylmempää ja saisin jostain sukset, joilla voisi sivakoida peltojen yli. Kevättalvi on talven parasta aikaa, eikä yhtään pöllömpi aika koko vuodenkierrossakaan, joten kevät saisi puolestani vielä odottaa omaa vuoroaan (niin ihana kuin onkin). Liian aikaisin tullut kevät ei kuitenkaan tiedä muuta kuin kuraa ja mutavelliä tavallista pidemmäksi aikaa.




Nauttiaksemme auringosta suuntasimme tänään koiran kanssa metsään, ja pitkästä aikaa otin mukaan kamerankin. Aika pian muistin taas, miksen koiralenkeillä jaksa kantaa kameraa mukana, nimittäin koiran ja minun intressit eivät siinä kohdin oikein kohtaa. Toinen kun on kiinnostunut hajuista ja ryntäilemisestä, toinen vain hidastaa matkantekoa tutkailemalla jotain puunrunkoja. Muutaman aurinko-otoksen sain silti napattua, vaikka koira teki parhaansa sen estämiseksi kiskaisemalla hihnan päätä aina juuri silloin, kun olin painamassa laukaisinta.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Punajuurta salaattiin

Tähän aikaan vuodesta alkaa olla jo hiukan vaikea inspiroitua keksimään innovatiivisia käyttötarkoituksia kasviksille. Syksyn tarjonta on muisto vain, ja juureksiakin on jo tullut syötyä siihen malliin, että vaihtoehtoja on ikävä.


Punajuuri on kuitenkin juureksista se, jota tulee ainakin meillä aina syötyä vähemmän kuin muita. Värjäytymät käsissä ja keittiössä ovat varmaankin se suurin syy, koska muuten kyllä tykkään punajuuresta kovasti. Niinpä intouduin kehittämään siitä ja muista jääkaapin aineksista talvisen mutta samalla raikkaan ja kevyen salaatin.

Juuresten ohella parsakaali on meillä muuten se kasvis, jota syödään ihan koko ajan ja ympäri vuoden. Siitä lähtien kun aloin paahtaa parsakaalia uunissa, on sen käyttö, jos mahdollista, vain lisääntynyt entisestään.


Punajuuri-kikhernesalaatti

8 punajuurta
1 parsakaali
285 g eli 1 pahvitölkki kikherneitä
omena
kourallinen tuoretta pinaattia
½ limen mehu
oliiviöljyä
mustapippuria
suolaa
(pinnalle oluthiivahiutaleita)

Kuori ja paloittele punajuuret. Mausta oliiviöljyllä ja ripottele päälle mustapippuria ja suolaa. Laita uuniin uunipellille 200 asteeseen. Paloittele sitten parsakaali ja lisää siihenkin öljyä. Laita parsakaalitkin uuniin. Punajuuret saavat olla uunissa hiukan kauemmin kuin parsakaalit, koska vaativat pidemmän kypsennysajan.

Kasvisten kypsyessä pilko omena ja laita se kulhoon yhdessä kikherneiden ja pinaatin kanssa. Kun uunikasvikset ovat kypsiä ja parsakaali hiukan ruskistunut, sekoita kaikki aineet keskenään ja lisää vielä limenmehu, suolaa, öljyä ja pippuria. Tarjoiluvaiheessa ripottelimme vielä päälle oluthiivahiutaleita, joihin olemme kehittäneet tyttäreni kanssa fiksaation, mutta ne voi jättää poiskin. 

lauantai 7. helmikuuta 2015

Kotijumpparin inspiraationpuuska

Lueskelin hiljattain Mrs. Sinnin pohdintaa liikkumisesta yhdistettynä lapsiperheeseen ja raskauteen, mistä innostuin kovasti pohtimaan aihetta itsekin. Olomuotoni on pikku hiljaa pyöristynyt niin kovasti, että liikkuminen tuntuisi entistäkin ajankohtaisemmalta, mutta toisaalta vointi on monena päivänä ollut niin huono, ettei ole ollut voimaa hoitaa kuin pakolliset jutut.


En nyt mene sen tarkemmin näihin vaivojeni syihin, mutta lyhyesti sanottuna, vaikka alkuraskauden pahoinvointi on jo ohi, muut vaivat pitävät huolen siitä, ettei olo ole useimpina päivinä ollut kovin hyvä. Nyt on kuitenkin taas tullut eteen muutama parempi päivä, joten olen innostunut liikkumaan enemmän. Meillähän on koira, joten arkiliikuntaa tulee harrastettua päivittäin jonkin verran. Koira käytetään normaalisti lenkillä kaksi kertaa päivässä, ja useimpina päivinä teen noista lenkeistä vähintään yhden. Vaikka lenkille lähteminen pimeässä ja räntäsateessa tuntuu joskus lähinnä raskaalta taakalta, olen silti useamman kuin kerran kiitellyt itseäni siitä, että koira on meille aikoinaan tullut asumaan. En liikkuisi tätäkään vähää, jos ei olisi pakko, ja useimmiten kävely tekee kuitenkin hyvää, vaikka lähtiessä olisi miten kurja fiilis.


Siinäpä lupaus itselleni numero yksi: yritän tehdä koiralenkeistä jatkossa pidempiä. Aika usein matkaan on pakko lähteä lapsi pulkassa mukana keikkuen, josta hän tietenkin haluaa nousta itse kävelemään tai maailmanmenoa ihmettelemään, joten silloin tällöin matkanteko on tuskallisen hidasta. Silloin kun pääsen reissuun yksin, harvoin on kuitenkaan ihan niin kiire takaisin kotiin, etteikö lenkistä voisi venyttää vähän pidemmän.


Toinen tällä hetkellä harrastamani liikuntamuoto on kotijumppa telkkaria katsellessa. Kuulostaa jotenkin kamalan 80-lukulaiselta ja tuo mieleen Samantha Foxin jumppavideot tai Anne Sällylän, apua! Olen kuitenkin huomannut, ettei koskaan ole aikaa tai jaksamista lähteä 12 kilometrin päähän kuntosalille asti, varsinkin kun se vaatisi, että toinen vanhemmista on kotona lasta hoitamassa. Kuitenkin melko usein on aikaa irrottautua vartiksi muista hommista, esimerkiksi lapsen nukkuessa, ja heiluttaa hiukan käsipainoja. En ole edes koskaan pitänyt kuntosalilla käymisestä, koska pelkkä puurtaminen ilman muuta tarkoitusta kuin lihasten pumppaaminen on toivottoman tylsää, mutta vartin ajan sen kestää, varsinkin kun voi samalla katsella telkkaria. Kun joka ilta tai edes muutaman kerran viikossa tekee sen vartin, lopputulos on jo parempi kuin ei mitään. Lupaus numero kaksi: kotijumppaa useammin!


Vaikeinta tässä raskaana olemisessa taitaa itselleni olla se, että on pakko hyväksyä, ettei pysty kaikkeen samaan kuin ennen. Olen ihminen, joka on tottunut liikkumaan ja puuhaamaan, joten pakollinen himmailu välillä ärsyttää. Viime kerralla muistan puuskuttaneeni kylki pistäen kaupungilla, kun en viitsinyt sanoa seuralaiselleni, etten jaksa kävellä niin lujaa. Ei sillä, ettenkö olisi sitä kehdannut sanoa, en vain halunnut myöntää sitä itselleni. Lisäksi ottaa päähän sekin, että rakastamani liikuntalaji jooga on melkein kokonaan jäänyt, koska aikaa tai motivaatiota ei tunnu olevan (enkä tämän mahan kanssa kovin kummoisiin asanoihin enää taipuisikaan). Pitäisi ehkä vain luottaa, että senkin aika elämässä tulee vielä joskus. 

Lupaus numero kolme: muista hellittää välillä ja usko, että saat kroppasi takaisin ennen pitkää (jos et samanlaisena kuin ennen niin ainakin kehityskelpoisena ja ilman salamatkustajia).

Onko teillä ollut raskausaikana vastaavia tuntemuksia, vai olenko ainut, joka ei malttaisi hiljentää tahtia? Entä miten sinä liikut silloin, kun liikunnalle ei kerta kaikkiaan olisi tilaa kalenterissa? 

maanantai 2. helmikuuta 2015

Tapetin valitsemisen vaikeus

Olemme päässeet yläkerrassa siihen mukavaan mutta vaikeaan pisteeseen, että on pitänyt alkaa tehdä päätöksiä tapettien ja maalien värien suhteen. Syksyllä teinkin jo kovasti suunnitelmia kylpyhuoneen värien kanssa, mutta koko paletti on sittemmin mennyt uusiksi.


Jo jokin aika sitten tilasimme kylppärin seinille yhdessä eteisen tapettien kanssa Pihlgren & Ritolan sinivihreää Hyasintti-tapettia. Olimme molemmat miehen kanssa ihastuneet tähän kyseiseen tapettiin, ja koska emme keksineet mihin muualle se tässä talossa sopisi, vaihtoehdoksi jäi vain kylppäri. Kylpyhuoneeseen tulee umpinainen suihkukaappi, joten varsinaisia roiskeita eikä pahemmin vesihöyryäkään huoneessa tarvitse ajatella, mutta varmuuden vuoksi laitamme tapetin päälle lakan.


Seinien alaosaan tulee puolipaneeli, jonka sävyä kävin joskus ahdistuneena valitsemassa rautakaupassa kaikkien mahdollisten harmaiden vaihtoehtojen seasta, eikä yksikään tuntunut hyvältä. Sitten kun olimme päättäneet vaihtaa tapetin, tämä kyseinen vihreänharmaa sävy valikoitui kuin itsestään. Puolipaneelit maalaamme ensimmäisen kerran ennen seinään laittamista mahdollisen puun elämisen ja irvistelyjen varalta. Maaliksi valikoitui Tikkurilan Helmi, koska se kuivuu nopeasti, eikä näillä kylppärin seinillä tarvitse miettiä hengittävyyttä. Näissä kuvissa paneelit on maalattu vasta kertaalleen ohennetulla maalilla, joten sävy ei ole lopullinen. Aika hurjasti tuo sävy tuntuukin vaihtuvan valaistuksen, katselukulman ja oman mielentilan mukaan. Välillä murehdin, että sehän näyttää ihan tylsän harmaalta, ja välillä taas olen melkein paniikissa, että sehän on aivan vihreä. Todennäköisesti siis juuri sopiva.

Samalla olemme miettineet myös yläkerran sen huoneen värejä, johon kylpyhuone on rakennettu. Yläkertammehan koostuu kahdesta huoneesta, joista takimmaiseen on kulku ensimmäisen kautta. Kylpyhuone tuli ensimmäisen huoneen nurkkaan, ja jäljelle jäävän osan on tarkoitus toimia seuraavat vuodet makuuhuoneenamme. Perimmäiseen huoneeseen tulee aikanaan lastenhuone.


Olimme ensin koko perhe varmoja, että etummaiseen huoneeseen laitetaan P & R:n Ken kiuruista kaunein -tapettia mintunvihreä-vaaleanpunaisena. Lapsikin oppi jo innoissaan puhumaan lintutapetista. Tapetoitavaa seinää on kuitenkin kyseisessä huoneessa aika paljon, joten jossain vaiheessa ajatus joka puolella ympäröivistä linnuista alkoi ahdistaa. Pidän tuosta tapetista edelleenkin erittäin paljon, mutta alkoi tuntua siltä, että se sopisi paremmin vaikkapa vain yhdelle tehosteseinälle kuin koko suureen huoneeseen. Kaiken kaikkiaan tapettimakuni taitaa olla koko ajan menossa hillitympään suuntaan, sillä siinä missä aluksi ihailin kaiken maailman värikkäitä kukkatapetteja, nyt parhailta tuntuvat harmaat tai muuten hillityt sävyt. Sellaiset klassiset valinnat, joihin voi helposti yhdistää muita värejä.


Tämänhetkinen tapettisuosikki yläkertaan on P & R:n Lukko. Väristä ei vielä ole tarkkaa tietoa, mutta sininen tai harmaa-valkoinen tuntuvat tässä vaiheessa parhailta. Meillä on keittiön seinällä mallipalanäyttely meneillään, ja joka päivä tuumailemme, mitä hyviä ja huonoja puolia kullakin sävyllä olisi.


Oli muuten aikamoinen urakka saada muu perhe ymmärtämään, miksi yhteinen suosikkimme lintutapetti alkoi yhtäkkiä minua ahdistaa. Parin havainnekuvan jälkeen mies oli kuitenkin kanssani samaa mieltä, ja kaksivuotiaan joustava mieli on sekin jo tilanteeseen sopeutunut. Nyt pitäisi varmaankin saada tapettitilaus nopeasti vetämään, ennen kuin esimerkiksi haluamani sävyn valmistus lopetetaan tai itse muutan mieleni.