lauantai 7. helmikuuta 2015

Kotijumpparin inspiraationpuuska

Lueskelin hiljattain Mrs. Sinnin pohdintaa liikkumisesta yhdistettynä lapsiperheeseen ja raskauteen, mistä innostuin kovasti pohtimaan aihetta itsekin. Olomuotoni on pikku hiljaa pyöristynyt niin kovasti, että liikkuminen tuntuisi entistäkin ajankohtaisemmalta, mutta toisaalta vointi on monena päivänä ollut niin huono, ettei ole ollut voimaa hoitaa kuin pakolliset jutut.


En nyt mene sen tarkemmin näihin vaivojeni syihin, mutta lyhyesti sanottuna, vaikka alkuraskauden pahoinvointi on jo ohi, muut vaivat pitävät huolen siitä, ettei olo ole useimpina päivinä ollut kovin hyvä. Nyt on kuitenkin taas tullut eteen muutama parempi päivä, joten olen innostunut liikkumaan enemmän. Meillähän on koira, joten arkiliikuntaa tulee harrastettua päivittäin jonkin verran. Koira käytetään normaalisti lenkillä kaksi kertaa päivässä, ja useimpina päivinä teen noista lenkeistä vähintään yhden. Vaikka lenkille lähteminen pimeässä ja räntäsateessa tuntuu joskus lähinnä raskaalta taakalta, olen silti useamman kuin kerran kiitellyt itseäni siitä, että koira on meille aikoinaan tullut asumaan. En liikkuisi tätäkään vähää, jos ei olisi pakko, ja useimmiten kävely tekee kuitenkin hyvää, vaikka lähtiessä olisi miten kurja fiilis.


Siinäpä lupaus itselleni numero yksi: yritän tehdä koiralenkeistä jatkossa pidempiä. Aika usein matkaan on pakko lähteä lapsi pulkassa mukana keikkuen, josta hän tietenkin haluaa nousta itse kävelemään tai maailmanmenoa ihmettelemään, joten silloin tällöin matkanteko on tuskallisen hidasta. Silloin kun pääsen reissuun yksin, harvoin on kuitenkaan ihan niin kiire takaisin kotiin, etteikö lenkistä voisi venyttää vähän pidemmän.


Toinen tällä hetkellä harrastamani liikuntamuoto on kotijumppa telkkaria katsellessa. Kuulostaa jotenkin kamalan 80-lukulaiselta ja tuo mieleen Samantha Foxin jumppavideot tai Anne Sällylän, apua! Olen kuitenkin huomannut, ettei koskaan ole aikaa tai jaksamista lähteä 12 kilometrin päähän kuntosalille asti, varsinkin kun se vaatisi, että toinen vanhemmista on kotona lasta hoitamassa. Kuitenkin melko usein on aikaa irrottautua vartiksi muista hommista, esimerkiksi lapsen nukkuessa, ja heiluttaa hiukan käsipainoja. En ole edes koskaan pitänyt kuntosalilla käymisestä, koska pelkkä puurtaminen ilman muuta tarkoitusta kuin lihasten pumppaaminen on toivottoman tylsää, mutta vartin ajan sen kestää, varsinkin kun voi samalla katsella telkkaria. Kun joka ilta tai edes muutaman kerran viikossa tekee sen vartin, lopputulos on jo parempi kuin ei mitään. Lupaus numero kaksi: kotijumppaa useammin!


Vaikeinta tässä raskaana olemisessa taitaa itselleni olla se, että on pakko hyväksyä, ettei pysty kaikkeen samaan kuin ennen. Olen ihminen, joka on tottunut liikkumaan ja puuhaamaan, joten pakollinen himmailu välillä ärsyttää. Viime kerralla muistan puuskuttaneeni kylki pistäen kaupungilla, kun en viitsinyt sanoa seuralaiselleni, etten jaksa kävellä niin lujaa. Ei sillä, ettenkö olisi sitä kehdannut sanoa, en vain halunnut myöntää sitä itselleni. Lisäksi ottaa päähän sekin, että rakastamani liikuntalaji jooga on melkein kokonaan jäänyt, koska aikaa tai motivaatiota ei tunnu olevan (enkä tämän mahan kanssa kovin kummoisiin asanoihin enää taipuisikaan). Pitäisi ehkä vain luottaa, että senkin aika elämässä tulee vielä joskus. 

Lupaus numero kolme: muista hellittää välillä ja usko, että saat kroppasi takaisin ennen pitkää (jos et samanlaisena kuin ennen niin ainakin kehityskelpoisena ja ilman salamatkustajia).

Onko teillä ollut raskausaikana vastaavia tuntemuksia, vai olenko ainut, joka ei malttaisi hiljentää tahtia? Entä miten sinä liikut silloin, kun liikunnalle ei kerta kaikkiaan olisi tilaa kalenterissa? 

6 kommenttia:

  1. Pakko kommentoida, kun ihan sain sinut miettimään asiaa ;) Kerroinkin jo ajatuksistani blogissa, mutta ajattelin vielä jotain raapaista tännekin :) Minun mielipide on, että raskaana on joka tapauksessa niin sen salamatkustajan armoilla, että ei kannata liikaa soimata itseään, jos ei pysty tai edes jos ei tee mieli liikkua.

    Minulla oli kummankin raskauden aikana monia viikkoja, kun en pystynyt liikkumaan juuri ollenkaan. Ja aikoina, kun ei tehnyt mieli, lähdin kuitenkin uimaan - tai salille ja pyöräilin siellä aikani kuluksi (päivinä, jolloin tosiaan oli sitä itselle suotua vapaa-aikaa) ja tein jumppapallon kanssa liikkeitä ihan pienillä painoilla. Siis enemmän tavoitteena pitää yllä mielenterveyttä kuin kuntoa ;) Mutta vaikkei tahti eivätkä painot olleet suuret, kyllä se silti varmasti vähän piti kuntoakin koholla.

    Mun mielestä on myös lupa antaa itselleen raskaana ja synnytyksen jälkeen ihan reilu tauko liikkumiseen, jos sille tuntuu. Varsinkin jos liikkuminen on "veressä", sitä alkaa kyllä kaivata taas ennen pitkää ;) Ja hyötyliikunnasta sillä välin kaikki irti; se ainakin auttoi minua niinä vaikeimpina aikoina :)

    Ja kotijumppa on tosi hyvä juttu! Fyssari teki mulle liikesarjaohjelman ekan raskauden aikana, jota oli myös raskaana ollessa helppo tehdä ja pitää kunnossa ns. tärkeimmät lihasryhmät - voisin tietty skannata ja laittaa sulle mailiin, jos haluat? Siinä ei tarvi muuta kuin jumppapallon ja halutessaan painot mukaan, joten ei tarvi tehdä suuria hankintojakaan ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. JA ihana tulppaaneja muuten <3

      Poista
    2. Heippa! Mulla ei oikeastaan ole kyse siitä, etteikö tekisi mieli liikkua. Pikemminkin tekee mieli kovasti ja sitä kaipaa joka solullaan, mutta sitten on se huono olo, joka estää. Tällainen sohvaperunana makoilu ei kuulu mun tapoihin ollenkaan, mikä sitten alkaa harmittaa, kun vointi ei oikein muuhun ole taipunut (paitsi nyt on ollut näitä parempia päiviä, peukut pystyyn että jatkuvat!). Motivaattorina liikuntaan on ennen kaikkea hyvä olo jonka se aiheuttaa, niin henkisesti kuin fyysisesti. Mulla on ollut aika säännöllisesti selkävaivoja, joita liikunta pitää poissa, siinä yksi tärkeä syy liikkua. Ja sitten tietysti vielä toivoisin, että pysyisin ihan suht ok kunnossa tulevaa synnytystä ja lapsen hoitoa ajatellen, viimeksi selkä meni aivan jumiin jossain vaiheessa vauvan nostelusta (ja menee ajoittain edelleenkin), vaikka kuvittelin jumpanneeni sitä tarpeeksi. Niin ja tietysti toivon pysyväni ihmisen mitoissa, siinäkin yksi motivaattori ;) Kotijumpassa se ongelma on, että tuollainen peruslihaskuntopumppaus ei ole koskaan kuulunut mun suosikkilajeihin, siksi tuntuu tylsältä. Mutta ihan mielelläni vilkaisisin sitä sun ohjelmaa, kun uusia liikkeitä on välillä vähän vaikea keksiä itse. Tosin jumppapalloa mulla ei ole, enkä sellaista kyllä meinaa hankkia, kun vie niin paljon tilaa, meillä on säilytystilaa niin surkean vähän. Mutta inspiraatioksi voisin kyllä olla kiinnostunut katsomaan!

      Poista
    3. Yritän löytää ne sulle. Nyt haastavat hetket, kun tyttö kipeänä, mutta josko huomenna ;)

      Poista
  2. Kuulostaa tutulta tuo itseltä kieltäminen. Esikoisen kohdalla jouduin lopettamaan työt yli kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa. Sitä ennen kannoin maaliämpäreitä hammasta purren, koska "muahan ei raskaus lannista!" ajatttelu vei ylivoimalla..
    Toisessa raskaudessa kävin vielä synnytystä edeltävällä viikolla kirmaamassa agilitykentällä! ..tästä raskaudesta kertyi kuitenkin kiloja reilu parikymmentä.. Onneksi ne karisi aika helposti.

    Kyllä sitä aikaa harrastuksille tosiaan on vaikka kuinka paljon - sitten, ku lapset on tois pual nahkaa. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä voin ekassa raskaudessa niin hyvin, että nyt tuntuu vaikealta hyväksyä, ettei tällä kertaa olekaan samoin. Välillä jopa epäilen, onko aika vaan kullannut muistoni ekan kerran suhteen, mutta kyllä tämä taitaa olla ihan oikeasti erilaista. Sitten mietin, että olenko muka niin huonossa kunnossa, että siksi tämä nyt tuntuu vaikealta. Vaikka oikeastihan siinä on varmana vain kyse sattumasta ja ehkä masuasukista. Mutta eipä tässä hätää kun tämä ei onneksi ole pysyvä olotila!

      Poista