perjantai 31. lokakuuta 2014

Miten meistä tuli maalla-asujia

Sain jo jokin aika sitten Punaiselta pihlajalta haasteen kertoa talomme tarinan. Olen lykännyt haasteeseen vastaamista jo yli kolme viikkoa mukamas sillä verukkeella, ettei ole ollut aikaa. Totta sekin tavallaan on, mutta todellinen syy taitaa kuitenkin olla remonttituska. Vaikka kaikki etenee tällä hetkellä ihan mallikkaasti, kaaoksen keskellä eläminen ei ole kannustanut talotarinointiin.


Mutta yritänpä nyt siltikin kertoa talomme tarinan. Olen kotoisin maalta, ihan tästä parin kilometrin päästä nykyisestä talostamme. Lukion jälkeen opiskelemaan muuttaessani vannoin, etten enää koskaan, ikinä, milloinkaan, tulisi tänne takaisin asumaan. Suuri maailma ja sen mahdollisuudet kiinnostivat enemmän.

Ehdinkin nähdä maailmaa monen vuoden ajan, kunnes sitten tutustuin tulevaan mieheeni. Hänkin oli maalaispoika, kotoisin lehmätilalta, ja kuulemma jo ensitreffeillä keskustelimme tulevaisuudesta sillä mielellä, haluaako toinen asua maalla vai kaupungissa. En itse enää muista tätä enkä oikein edes usko mieheni muistikuvaan, mutta kuulemma julistin suureen ääneen, etten enää ikinä voisi asua maalla.


Seurustelumme ei onneksi siihen kaatunut, vaan pääsimme yhdessä niinkin pitkälle kuin viettämään vapaaehtoisvuotta Peruun. Perussa elämä oli rauhallista ja leppoisaa, ja vuoden kuluessa yhteinen tunteemme vahvistui. En halunnut enää takaisin Helsingin ruuhkaisiin lähijuniin, kiirehtimään räntäsateessa raitiovaunuun, enkä myymään työnantajalle aikaani yhdeksästä viiteen, kun elannon voisi hankkia paljon vapaamminkin yrittäjänä.


Ensimmäinen ajatuksemme oli ostaa talo jostakin Helsingin lähettyviltä, jotta kaupunkielämästä ei tarvitsisi luopua kokonaan. Suunnittelimme sellaistakin, että jäisimme kaupunkiin, mutta hankkisimme kakkosasunnoksi vanhan talon jostakin tarpeeksi läheltä. Mutta oli kuitenkin olemassa kolmaskin vaihtoehto. Vanhempani asustivat kotitilamme sukupolvenvaihdoksen jälkeen vanhassa talossa, josta aikoivat kuitenkin muuttaa pois sitten kun saisivat oman uuden rakennusprojektinsa valmiiksi. Talo oli kuulunut suvulleni jo vuosikymmeniä, ja joskus oli ollut puhetta, että vanhempani jättäisivät sen minulle aikanaan perinnöksi kesämökkikäyttöön.


Pian kotiinpaluumme jälkeen vanhempani näkivät tilaisuuden saada tyttärensä kotinurkille ja alkoivat ehdotella, että muuttaisimme heiltä tyhjenevään taloon. Vanha kotipaikkakuntani oli vuosien varrella alkanut tuntua vähemmän ahdistavalta, varsinkin kun talo sijaitsi niin luonnonkauniilla paikalla, että sen pihalla sai olla aivan omassa rauhassa välittämättä niin hirveästi siitä, minkä kunnan alueella se sijaitsi. Talo oli ollut tyhjillään 60-luvulta niihin päiviin, kun vanhempani muuttivat siihen, ja heidän tekemistään remonteista huolimatta kaikki tärkein, kuten vanha leivinuuni ja pönttöuunit, vanhat lattialankut ja vanhat ovet olivat edelleen tallella. Olimme viettäneet talossa paljon aikaa viikonloppuisin ja kerran jopa kokonaisen viikon kahdestaan talonvahteina, joten paikka oli meille jo valmiiksi rakas.


Emme muuttaneet taloon heti, vaan vietimme vielä viimeisen vuoden Helsingissä odottaen, että vanhempieni rakennusprojekti valmistuisi ja he pääsisivät muuttamaan uuteen kotiin. Aika oli kihelmöivää odotuksen kannalta, mutta toisaalta välttämätön, jotta vanhalle kotikaupungille sai sanottua rauhassa hyvästit. Vuoden aikana tajusimme lopullisesti, ettei kaupunki enää ollut meidän juttumme – ainakaan sillä erää.

Muutto ja ensimmäiset kuukaudet olivat yhtä hässäkkää. Olin raskaana, eivätkä voimat riittäneet mihinkään järkevään tekemiseen. Päätimme heti kättelyssä, että remontteja ei aleta tehdä ennen kuin talossa on asuttu vähintään vuosi, eikä niille ollut akuuttia tarvettakaan. Kesän ennen lapsen syntymää kunnostin vimmaisesti vanhoja huonekaluja ja yritin järjestää kotia kuntoon, mutta muistikuvat tuolta ajalta ovat hyvin sekavat. Vauvamme syntyi keskeneräiseen kotiin, mutta meillä oli kuitenkin kaikkea mitä tarvittiin.


Remonttisuunnitelmia sen sijaan teimme päät pilvissä. Suunnittelimme taloon lisärakennusta, talon jatkamista harjan suuntaan, jotta kylpyhuone ja muut kodinhoitotilat mahtuisivat paremmin. Harkitsimme väliseinien purkamista ja suuren aukon puhkaisemista keittiön ja viereisen kamarin välille. Tiesimme remontoinnista hyvin vähän emmekä osanneet laskea kustannuksia, vaan höyrysimme visioitamme kaikille jotka jaksoivat kuunnella (ja niillekin, jotka eivät olisi jaksaneet). Oli onni matkassa, ettei ensimmäisen asuinvuoden aikana ollut aikaa tai mahdollisuutta alkaa toteuttaa minkäänlaisia muutoksia, koska silloiset suunnitelmat on sittemmin todettu suuruudenhulluiksi ja kuopattu.

Maalle muuttaessamme sovimme, että tuli mitä tuli, talossa kärvistellään vähintään kaksi vuotta, jonka jälkeen on aikaisintaan mahdollista alkaa keskustella paluusta kaupunkiin maitojunalla. Kaksi vuotta tuli täyteen, eikä kukaan enää puhunut maitojunamahdollisuudesta mitään. Paikka vaihtoi omistajaa myös paperilla, eikä kenellekään tullut tarvetta perääntyä. Helsinki, jossa olimme vannoneet käyvämme vähintään kerran kuussa, alkoi tuntua yhä kaukaisemmalta ja vähemmän tärkeältä. Mieskin sai töitä kotipaikkakunnalta jo hyvän aikaa sitten, joten pitkistä työmatkoista Helsinkiin tuli historiaa.


Jossain vaiheessa olemme miettineet, oliko järkeä muuttaa taloon, jota ei tullut valittua meidän tarpeidemme mukaan, vaan johon sopeutimme ja sopeutamme edelleen ajatuksiamme siitä, minkälainen kodin tulee olla. Alussa haaveilimme lisätilasta, mutta nyt, kun suunnitelmat on saatu loksautettua kohdalleen, pieni talomme alkaa tuntua sopivalta. Mansardikattoa ja muita vanhan rakennustyylin vinkkeleitä haikailen edelleen silloin tällöin, mutta järki-ihmisenä arvostan sitä, mitä meillä jo valmiiksi on, eli järkevästi rakennettua ja helppohuoltoista taloa, jonka pienet huoneet eivät vie valtavasti lämmitysenergiaa ja jonka pienehköt tilat on suhteellisen nopea siivota. Asuinpaikkakunnan plussapuolet ovat vain korostuneet sitä mukaa kun lapsi kasvaa ja hänen ilonsa lähellä asuvista isovanhemmista ja serkuista käy yhä näkyvämmäksi.

Olisin kiinnostunut kuulemaan muidenkin talotarinoita. Haasteen napatkoon kuka tahansa kiinnostunut, mutta osoitteellisen haastekirjelmän osoitan seuraaviin blogeihin:

Marttilan tilalla...

Toivottavasti innostutte talotarinoimaan!

maanantai 27. lokakuuta 2014

Punaherukkamuffinit ystäville

Kaikenlaiset resepti-innovaatiot ovat olleet täällä blogissa viime aikoina aika harviaisia. Ei ihme, eipä niitä ole nähty keittiössäkään, jossa on lähinnä yritetty täyttää vatsaa nopeasti. Nyt sunnuntaina meillä kuitenkin kävi kylässä vieraita, joten innostuin kehittelemään lisää viimekesäistä muffinireseptiäni. Käytin siihen punaherukoita kesällä suoraan pensaasta ja nyt pakkasesta, josta ne eivät tunnu vähenevän ollenkaan.


Punaherukka kaipaa seurakseen jotain pehmeää ja tasapainottavaa. Kesällä löysin googlailujeni tuloksena jostain idean käyttää tarkoitukseen kookosmaitoa, mutten enää löydä kyseistä sivua. Idea siis varastettu, mutta ohje oma. Muffinien vuoat muuten irtoilivat yön aikana rumasti, ja minulle on epäselvää, johtuuko tämä vuoista vai leivonnaisesta. Emme antaneet sen häiritä, vaan söimme herkut parempiin suihin. 

Punaherukkamuffinit

2,5 dl jauhoja (käytin kaurajauhoja ja gluteenitonta jauhoseosta)
1 dl kaurahiutaleita
0,5 dl intiaanisokeria
1,5 dl tavallista sokeria (koska inkkarisokeri loppui)
2 tl vaniljasokeria
2,5 tl leivinjauhetta
400 ml kookosmaitoa
vajaa 1 dl öljyä
1 muna
2 dl punaherukoita

Sekoita kulhossa ensin kuivat aineet keskenään ja lisää sitten muut aineet. Paista muffineita paperivuoissa (silikoni)vuoan sisällä 175 asteessa parikymmentä minuuttia eli kunnes ne hiukan ruskettuvat. 

tiistai 21. lokakuuta 2014

Synttäritunnelmia

Meillä oli viikonloppuna sateisesta säästä huolimatta tunnelma katossa, koska vietimme lapsen kaksivuotissynttäreitä. Kaikkien remonttikiireiden keskellä tuntui ponnistukselta järjestää vielä synttäritkin, mutta juhlapäivä palkitsi tunnelmallaan. Ihaninta oli nähdä lapsen sukkuloivan vieraidensa keskellä kuin diplomaatti cocktailkutsuilla ja riemuitsevan lahjoistaan niin kuin vain pieni lapsi iloitsee, kun ei vielä osaa odottaa paljoa.





Juhlista puhuttiin paljon etukäteen, mutta niin on puhuttu myös jälkeenpäin. Kuka istui missäkin tuolissa, miten olohuoneen huonekalut olivat eri tavalla kuin yleensä, voisiko sillä lahjaksi saadulla potkupyörällä sittenkin ajaa vielä hiukan sisällä.





En ole kovin pitkään aikaan käynyt ylipäänsä missään juhlissa, mutta nämä olivat parhaat pitkään aikaan!

torstai 16. lokakuuta 2014

Kylpyhuoneen sisustussuunnitelmia

Ihan ensimmäiseksi haluan kertoa teille blogiini liittyvän uutuuden. Sain nimittäin vihdoin aikaiseksi asentaa tänne Lukijat-gadgetin. Aikomuksena se on ollut jo pitkään, mutta sitten takerruin johonkin ärsyttävään tekniseen ongelmaan. Kirjautumaan pääsee tuolta alareunasta, jos siltä tuntuu! 

Mutta sitten itse asiaan, joka liittyy taas sattumoisin kylpyhuoneremonttiin. Minä ja mieheni olemme molemmat ihmisiä, jotka ainakin muissa kuin työasioissa tekevät kaiken viimetipassa. Niinpä kylpyhuoneenkaan sisustusta ei ole aiemmin sen kummemmin suunniteltu, vaan vasta nyt, kun hankintoja pitäisi oikeasti alkaa tehdä.

Niinpä samalla kun yläkerrassa ovat seinät jo pystyssä ja lattialämmitystäkin jo asennellaan, minä suffaan netissä kylpyhuonevalmistajien sivuilla ja Pinterestissä. Tietysti eräänlaista arkistoa on jo ollut päässä valmiina tulevan kylppärin tyylilajista, joten aivan tyhjästä ei ole tarvinnut lähteä.



Kylpyhuoneeseen tulee katollinen suihkukaappi, eikä vettä ole tarkoitus lotrata kaapin ulkopuolella. Niinpä seinien ei tarvitse olla kosteuseristettyjä. Alusta lähtien olenkin suunnitellut seinälle tapettia ja puolipaneelia, tarkemmin sanottuna helmiponttia.  Puolipaneelin väriksi puskee mieleeni jatkuvasti tummanharmaa, vaikken edes tiedä, sopiiko niin tumma väri pieneen huoneeseen tai siihen yhdistettävään tapettiin. Talon muihin pintoihin aiomme käyttää Pihlgren & Ritolan perinteisiä paperitapetteja, mutta koska kylppärin seinissä on mahdollista ja suotavaakin käyttää muovikalvollista tapettia, valinnanvara laajenee. Jotenkin silti palaan kerta toisensa jälkeen näihin kahteen Duron Gammalsvenska-malliston tapettiin eri väreissä, joita havittelin ensin meille muualle, mutta jotka muovikalvon vuoksi hylkäsimme.


Lattialle haluamme ehdottomasti mustavalkoisen laatoituksen. Tämänhetkinen ykkössuosikki on Laattapisteen mustavalkoinen laatoitus, joka onnekseni ihastutti meitä kumpaakin, minua ja miestä.


Suuri kysymysmerkki on pesuallas ja allaskaappi. Ensin olin vakuuttunut, että haluan pyöreän malja-altaan ja sen alle vanhan pesukomuutin tai muun vastaavan, josta voisi sahaamalla tehdä allaskaapin. Sopivaa pesukomuuttia ei vain tunnu tähän hätään löytyvän, ja hienompia komuutteja ei raaskisi alkaa sahaamaankaan. Lisäksi olen alkanut epäillä, sopiiko tuollainen malja-allas sittenkään niin hyvin lapsiperheelle, vai roiskuvatko lapsen käsipesussa vedet vain turhaan hienolle puiselle alustalle. Lisäksi olisi tarkoitus valita ajaton ratkaisu, jota ei tarvitse heti vaihtaa, ja malja-allas tuntuu siihen nähden liian muotijutulta.


Malja-allasideasta ylipäästyäni ihastuin Svedbergsin Svea-malliston allaskaappiin. Se on perinteisen näköinen, mutta vaikuttaa silti käytännölliseltä. Useimmat muut allaskaapit ovat seinämalleja ja minun silmääni keskenään hyvin samannäköisiä, liian kulmikkaita ja moderneja. Tässä Svean altaassa sen sijaan on mukavat muodot. Ainut miinus on, että tämä kyseinen kaappi on meille liian kallis, enkä ole vielä löytänyt muista mallistoista vastaavaa.



Hanojen suhteen on pelkona, että meillä joudutaan tekemään myönnytys laadulle tyylin kustannuksella. Putkimiehemme piti pienen palopuheen Oraksen hanojen puolesta ja varotti ostamasta halpaversioita. Itse haluaisin perinteistä tyyliä esimerkiksi Damixan malliin (joka ei sekään taida kovin halpa olla), mutta mies ilmoitti heti kategorisesti vastustavansa sitä, että kuuma ja kylmä vesi pitäisi vääntää kahdesta eri hanasta. Taitaa olla oikeassa, varsinkin kun perheessä on lapsikin. Toisaalta mallistosta näyttää löytyvän perinteistä tyyliä myös ilman kahta erillistä vipua. Ehkä asiasta keskustellaan vielä...

Vessanpytyn valinnassa ei luulisi olevan paljon vaikeutta, koska mallit muistuttavat aika vahvasti toisiaan, mutta vessa-asiat ovat kuitenkin olleet meillä ratkaisevan tärkeitä kylpyhuoneen suunnittelussa. Vanhassa vessassamme on kompostoiva kuivakäymälä, ja se onkin ollut siihen nähden kätevä, ettei tontilla ole yhteyttä kunnan viemäriin eikä meillä ole ollut halua tehdä kallista jätevesiremonttia. Kuitenkin kuivakäymälä tyhjennyksineen aiheuttaa paljon ylimääräistä työtä, eikä se täysin hajuttomanakaan pysy, toisin kuin valmistajat väittävät. Vieraille omituinen ekovessa aiheuttaa aina päänvaivaa, ja itsekin olemme kaikesta ekologisuudesta huolimatta aika kyllästyneet huonosti toimivaan ekovessaamme.



Etsimme ensin kissojen ja koirien kanssa parempaa, kehittyneempää kompostikäymälää, mutta kaikki vaihtoehdot tuntuivat huonoilta. Isäni keksi lopulta edullisen ja lain pykälät täyttävän ratkaisun vesivessalle, ja iloitsen asiasta kovasti. Olisin toivonut, että ekovessat tarjoaisivat tarpeeksi hyvän vastuksen vesivessoille, mutta valitettavasti ne taitavat soveltua paremmin mökkikäyttöön. Kuvien perusteella ei liene epäselvää, että mikä tahansa vesivessanpönttö vetää tyylin suhteen voiton ekovessoista.

Vielä on aika monta asiaa päätettävänä ja aika paljon vaihtoehtoja etsittävänä! Kuulisin mielelläni vinkkejä ja mielipiteitä, miltä suunnitelmani kuulostaa. Paneelin väri suhteessa tapettiin, Svean tyylinen edullisempi allaskaappi ja vieläpä ajatukset kylppärin valaistuksesta erityisesti kiinnostavat. Ja jos sinulla on kokemuksia Damixan hanoista, kerro ihmeessä. 

Kuvat valmistajien ja jälleenmyyjien. 

maanantai 13. lokakuuta 2014

Kohta meillä on kylpyhuone!

Joku tarkkasilmäinen on saattanut huomata, että täällä blogissa on viime aikoina päivitystahti hidastunut. Silloinkin kun linjoilla on ollut elämää, tarjolla on ollut vain rumia kuvia ja sellaisia aiheita kuin vesivaraajakriisi tai pihan mylläys.

Valitettavasti en voi vähään aikaan luvata mitään parempaa, koska nyt se touhu vasta hulluksi on mennyt. Kirvesmies aloitti tänään yläkerran uuden kylpyhuoneen rakentamisen, ja talo alkaa asumisen kannalta olla täysverisessä kaaoksessa.


Olen ollut ahdistunut näistä remonteista vaikka miten, koska keskeneräisessä talossa asuminen on rasittavaa ja hankalaa. Emme ehdi tehdä valmiiksi vanhoja remontteja, kun uusia pukkaa päälle. Tällä hetkellä työn alla on kolme huonetta, ja lisäksi kahden muun fiksaamiseen ovat suunnitelmat valmiina. Tänään päätin, että yksikään uusi huone ei mene remppakuntoon ennen kuin nämä keskeneräiset on saatu valmiiksi. Vaikka toisaalta, koko ajan tulee tilanteita, joissa huomaa, että ”tuonkin kohdan kun olisi jo tehnyt niin sitten olisi helpompaa tehdä tämä toinen”…  Vanhan talon remppa on oikea dominoefekti.


Vaikka stressiä pukkaa, olen silti myös hitsin tyytyväinen, että jotain taas tapahtuu ja oikein rytinällä. Ammattilaisen työtahti on vähän toista kuin meidän nysväämisemme. Kohta saan käydä suihkussa upouudessa suihkukaapissani, ja vanhan vessan oven voi sulkea pariksi kuukaudeksi kokonaan (ennen kuin siellä pitää alkaa mällätä paikkoja uuteen uskoon).

Näyttää muuten surkean pieneltä kuvassa tuo kylpyhuoneen paikka, vaikka todellisuudessa se on paljon isompi kuin vanha. Se on myös juuri niin suuri, kuin tuohon paikkaan mahtuu. Nyt pidän sormia ristissä, että projekti ei kohtaa ylitsepääsemättömiä viivästyksiä tai hankaluuksia, koska olen herra paratkoon valmis kylpyhommiin! 

maanantai 6. lokakuuta 2014

Pommi räjähti pihalla

Meillä on aika tavallista, että samojen asioiden kanssa jahkaillaan kuukausi- tai vuositolkulla, ja sitten kun sitä vähiten odottaa, homma tulee yhtäkkiä hoidetuksi. Olemme esimerkiksi harmitelleet koko ajan, että pihalla on kamalasti ruohonleikkuuta hankaloittavia kiviä ja kantoja, ja piha on muutenkin epätasaisen kuoppainen.


No, nyt se vasta kuoppainen onkin, ihan kuin talon viereen olisi jysähtänyt isommanpuoleinen meteori. Kivet ja kannot tuo ”meteori” sentään onneksi vei mennessään.

Kaikki lähti siitä, kun kesällä remontoitiin eteisen lattiaa. Olimme jo aiemmin ajatelleet, että pihan kallistuksille pitää tehdä jotain, koska talon etupuolelta maa vietti taloon päin. Lahoja alimpia hirsiä vaihtaessamme alkoi tuntua, että maan muokkaamisen kanssa voisi pitää vähän kiirettäkin. Samalla kun maata muokattiin kallistumaan oikeaan suuntaan, päästiin eroon sitten myös kivistä ja kannoista.


Lauantaina pihaan vyöryi iso kaivuri, joka kiskaisi tieltään puolikkaan auton kokoiset kivenjärkäleet kuin leikiten. Vaikka joitakin kiviä pihasta poistettiin jo vuosi sitten syksyllä ja silloin pääsin näkemään, miten helposti homma käy oikeilla välineillä, olin taas yllättynyt. Onneksi emme missään vaiheessa uhranneet kivenpoistoon lihasvoimaa esimerkiksi rautakangen ja lapion avulla, koska viimeistään tässä vaiheessa se olisi alkanut harmittaa.


Samalla kaivuri muokkasi myös pihamme reunamilla olevan alueen, johon olemme suunnitelleet uutta kasvimaan paikkaa. Siinä missä ennen oli kuoppainen ja kivinen vadelmaryteikkö, on nyt suhteellisen tasainen maa.


Nyt kun ikkunasta katsoo ulos, vähän joka puolella näyttää melkein kynnöspellolta. Vaikka tiedän tämän kaiken olevan hyväksi, karun pihan näkeminen melkein itkettää. Meidän kaunis pihamme tuntuu muistolta vain, vaikka järjellä ajateltuna tietysti pihasta tulee paljon entistä kauniimpi, kun olemme ehtineet saada sen valmiiksi. Onneksi kaivurin tieltä ei tarvinnut kaataa kuin yksi kirsikkapuu ja pari kuusta, muuten kone pääsi tekemään hommansa vanhojen istutusten välistä.



Suoraan sanottuna en oikein osannut kuvitella etukäteen, miten paljon omaa työtä jää kaivurin jälkeen vielä tehtäväksi. Onneksi läheltä löytyi hyvään hintaan nurmikon pohjaksi sopivaa maata, joka hyvällä tuurilla saadaan pihalle jo huomenna.   

Edit: Jostain käsittämättömästä syystä sekoitin alkuperäisessä tekstissäni sanat kraatteri ja meteori. Vähemmän tärkeää tämän tekstin aihepiirin kannalta, mutta virhe on nyt korjattu lukemisen helpottamiseksi. 

perjantai 3. lokakuuta 2014

Kun elämä on hankalaa

Meillä on taas ollut vähän hankalaa. Lapseni ei muuten osaa sanoa vielä h-kirjainta, vaan käyttää tuota sanaa muodossa ’ankalaa. Meihin miehen kanssa lapsen lausumismuoto on tarttunut, joten niinpä meillä aikuisillakin on aika usein vähän ’ankalaa. Mutta tällä kertaa ihan aikuisten oikeasti.



Menin yhtenä iltana pesuhuoneeseen hakemaan pyykkejä pesukoneesta, kun jostain kuului outoa lirinää. Omakotiasujalle aika huononkuuloinen ääni, ja ikäväksi se homma sitten osoittautuikin, kun lattialla näkyi sammiollinen vettä. Soitin pikaisen puhelun kaikesta taloon liittyvästä kaiken tietävälle isälleni, ja pian selvisi, että lämminvesivaraaja vuotaa. Nyt olemme olleet jo monta päivää ilman lämmintä vettä, ja kaiken lisäksi varaaja on paikoitellen vuotanut vettä lattialle vaikka sen hanat ovat olleet pois päältäkin, joten kaikenlainen veden käyttö on ollut vähän rajoittunutta.



Jotenkin tämä varaaja-asia on saanut kaiken muunkin yläpuolelle synkän pilven. Mies on ollut sellaisissa työvuoroissa, että iltaisin saunan lämmittäminen ei ole tuntunut hyvältä ajatukselta, enkä mielelläni mene sinne kahdestaan lapsen kanssa vahtimaan, ettei pikkuinen putoa kiukaaseen. Lapsi ahtautui yhtenä iltana ämpäriin iltakylpyyn (omasta halustaan), ja itse olin monta päivää peseytymättä. Kun lopulta kävin oman äitini luona suihkussa, tuntui kuin olisin päässyt vähintäänkin luksushotellin kylpyhuoneeseen. Niin nopeasti elämän perusmukavuudet lakkaavat olemasta itsestäänselvyyksiä.


Varaajaa ei valitettavasti voinut korjata, mutta uusi on nyt onneksi jo ostettu. Parhaillaan odotellaan putkimiestä, joka toivon mukaan palauttaa meidän elämäämme edes hiukan järkeä. Samalla odotellaan reilun viikon päähän kirvesmiestä, joka tulee tekemään meille ihan kokonaan uuden kylpyhuoneen. Siinäpä asia, jota olen odottanut kuin pikkulapsi joulupukkia, joten ehkä uusi peseytymispaikka korvaa kokonaan nämä edeltävät ’ankaluudet. 

Ps. Ulkona oli tänään kaunis syksyinen sumu. Muutaman kuvan ottamisesta tuli heti parempi mieli.