perjantai 26. syyskuuta 2014

Sulo-kissan suloista elämää

Minun on pitänyt kirjoittaa kissastamme Sulosta eli Sulkista jo useampaan otteeseen, mutta aina se on jäänyt. Sulosta nimittäin on mahdoton ottaa hyviä kuvia. Kisu ei malta olla hetkeäkään paikallaan, kun ihminen kyykistyy alas sopivaan kuvausasentoon, vaan se säntää heti jalkoihin pyörimään ja kerjäämään hellyyttä.


Sulo ei oikeastaan olekaan kissa, se on sylivauva. Jos se saisi päättää, se makoilisi kaiket päivät ihmisen sylissä ja nauttisi varmaan ateriansakin mieluiten suoraan kädestä. Kun Sulkki on hellyydenkipeällä tuulella, lapsen duploleikeistäkään ei tule mitään, sillä kaiken huomion pitäisi olla Sulossa.


On Sulo silti jo hiukan tottunut meidän rutiineihimme. Ehdimme silitellä sitä paljon vähemmän kuin herra kaipaisi, joten muutaman (aika monen) torjunnan jälkeen Sulo hyppää leivinuunin päälle sulavalla ja eleettömällä liikkeellä ja ottaa siellä nokoset. Se on onnekkaasti keksinyt, että siellä saa olla rauhassa taaperoikäisen kotkotuksilta ja nauttia talon lämpimimmästä paikasta. Tyypillistä kissoille muuten, että nukkumapaikka pitää etsiä jostain ihan muualta kuin ihminen kuvittelisi. Aluksi osoitin sille pediksi hienon vanhan matkalaukun, joka oli pehmustettu tyynyllä, mutta siihen se ei tainnut kellistyä kertaakaan.


Tyttäremme on jo onneksi päässyt alkuvaiheen tuskastuttavasta kissamaniastaan ja pitää Suloa mukavana perheenjäsenenä, jonka malttaa joskus antaa olla rauhassakin. Suhde on syventynyt molemmin puolin. Kissa tulee itse lapsen silitettäväksi, eikä lapsi enää säntää huutamaan kissan korvan juureen sen nähdessään tai työnnä sen lautaselle lelujaan, kun kissa syö. Pieni varautuneisuus kuitenkin vielä vallitsee molemmin puolin, eikä Sulo epäröi käyttää kynsiään, jos sitä ottaa päähän (usein ihan syystä).


Kesällä Sulo vietti suurimman osan ajasta ulkona vuorokauden ympäri. Alun perin kaavailimme siitä hiirikissaa, mutta näytöt tämän tehtävän toteuttamisessa ovat jääneet olemattomiksi. Sulo kyllä vaanii milloin mitäkin ja säntäilee villinä pihalla, mutta yhtään hiirtä ei ole vielä tuotu näytille. Sen sijaan se on kyllä menestyksekkäästi karkottanut pihapiirissä maleksineen villikissan, jonka vierailut muuttuivat lähes jokapäiväisiksi Sulkin muutettua taloon. Lempeästä luonteestaan huolimatta Sulkki ei ole mikään nössö.


Kovan pojan elkeistään huolimatta Sulo on ihan mahdoton ruikuttaja. Vaikka kupissa olisi ruokaa, aina kun ihminen liikahtaa jääkaappia kohti, Sulonkin sydämessä herää kaipaus jotain vielä parempaa herkkua kohti. Mikään ei tahdokaan olla kyllin hyvää Sulolle, jonka kyllä luulisi karaistuneen kodittomuutensa aikoina kaikenlaista ravintoa kohtaan vastaanottavaiseksi, mutta ei.



Nyt kun syksy saapuu, Sulo pitää aika usein joko maanitella ulos tuvasta ruualla tai kantaa. Hurjaa hiirikissaamme ei taida kiinnostaa raaka liha. Pisteet se saa kuitenkin siitä, että on jo oppinut pöydillä kiipeilyn ja makuuhuoneeseen menon olevan kiellettyä. Luulin, että tällaiset asiat olisivat kissan oppimiskyvylle ihan ylivoimaisia.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Loputon virkkausprojekti ja muita keittiön uudistuksia

Meillä kävi eilen vieraita, joten pitkästä aikaa talo tuli siivottua kunnolla. Samalla innostuin ottamaan muutaman valokuvan keittiön sohvanurkkauksesta, koska siihen on kesän aikana ilmestynyt jonkin verran uutta tavaraa.


Suurin rutistus käsityörintamalla pitkiin aikoihin on ollut kuvan virkattu matto. Aloitin sen jo joskus kuukausia sitten, ja ensimmäisen version virkattuani se lojui mytyssä poissa silmistä taas muutaman kuukauden, koska reunasta tuli aivan lerppu. En ymmärrä niitä ihmisiä, joiden mielestä näiden mattojen virkkaaminen on aivan helppoa, koska ensinnäkin painavan maton kannatteleminen sopivassa virkkausasennossa sai hartiat totaaliseen jumiin ja toiseksi reunan saaminen suoraksi (ei liikaa silmukoita eikä liian vähän) osoittautui totaalisen hankalaksi.


Ensimmäinen virkkaus ohjeen mukaan meni siis pieleen, joten virkkasin toiseen versioon muutaman viimeisen kerroksen soveltamalla. Sekin lörpytti vielä hiukan, joten lopulta jätin ohjeenmukaisen pykäreunan matosta kokonaan pois. Nyt se taas kaartaa hiukan liikaa ylöspäin, joten alan olla aika hermoraunio tämän maton kanssa. Kaiken lisäksi se liukuu aina itsestään tuonne sohvan alle, eikä tummanharmaa värikään ole paras mahdollinen roskien näkyvyyden kannalta. Tällä hetkellä olen kuitenkin liian kyllästynyt miettimään mattoa enää enempää, joten olkoon paikallaan (jos vain olisikin!).

Sohvanurkkaa koristaa myös kesällä löytynyt vanha leipälaatikko, joka on juuri sopivan matala mahtumaan sohvan alle. Säilytän siellä aikakauslehtiä, joita tuntuu aina lojuvan joka paikassa ja joita ei koskaan saa luettua niin loppuun, että ne voisi heittää pois.


Seinällä komeilevat miehen Buenos Airesin -matkaltamme ostamat argentiinalaiset leffajulisteet, joista toinen mainostaa Draculaa ja toinen Frankensteinin hirviötä. Mukavaa, että miehenkin maku on päässyt näkymään kotona, minä kun tuppaan joskus olemaan näissä sisustusasioissa hieman dominoiva. Näistä tykkään kyllä kovasti itsekin.

Taulujen alla on rivissä Tapettitalon näytetapetteja remontti-inspiraatioksi. Tällä hetkellä mietitään eteisen tapettia, eikä mikään noista tule olemaan kyseisen huoneen valinta, mutta ehkä ne pääsevät jossain vaiheessa johonkin toiseen huoneeseen.


Sohvanurkka on talviaikaan pimeä, joten hankin nurkkaan Clas Ohlsonilta kätevän roikkalampun illan lukuhetkiä valaisemaan, nyt kun uuden kattolampun paikan vetäminen sohvan päälle on vielä suunnitelmanomaisena pilkkeenä silmäkulmassa. Ja onpa sohvalla pari uutta tyynyäkin, muun muassa tuo kirjottu ruusutyyny, joka löytyi kesällä kirpparilta ja joka tuo mukanaan aivan ihanaa mummolatunnelmaa.

Sulo-kissamme on muuten hiljattain valinnut uudeksi nukkumapaikakseen leivinuunin päällisen tämän sohvan sijasta, joten tyynyt eivät enää ole paksun kissankarvakerroksen peitossa. En voisi olla tyytyväisempi, varsinkin kun kissa ei ole vaihdoksesta mitenkään kärsinyt, vaan päin vastoin päässyt talon lämpimimpään paikkaan.  

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Ultramariinin sinistä

Kävimme joitakin päiviä sitten lähellä Ranskan rajaa Cadaquésin kylässä, jossa lähestulkoon kaikki rakennukset olivat valkoisia ja ikkunaluukut ja ovet ultramariinin sinisiä. Iski aivan järjetön ihastus tuohon sinisen sävyyn ja himo saada jotain samansävyistä omaan kotiin. Täällä Kataloniassa tuntuukin kuin ymmärtäisi värit ihan uudella tavalla, koska pohjoismaalaisen viileä valkoinen tai musta eivät näytä paikallisten mielestä vielä olevan kokonainen asu tai valmis sisustus. Tarvitaan kirjava huivi, räikeää sinistä tai jokin värien sekamelska, jotta tyyli olisi täydellinen.




 
Rakastan täkäläisiä värejä. Haluaisin ostaa täältä mukanani kaikkea, mutta päätöksen hetkellä sovituskopissa riemunkirjavan pinkit housut jalassani tunnen oloni vähän hölmöksi. Missä muka käyttäisin tuollaisia rantahousuja, jotka Suomessa näyttäisivät siltä kuin olisin unohtanut yöpaidan päälleni. Ihastelen värikkäiksi maalattuja kukkaruukkuja, ja niitä kantaisinkin kotiin, jos vain matkalaukkuun mahtuisi eivätkä painorajoitukset tulisi vastaan.



Olen ahminut silmilläni myös muuta kuin silmänruokaa. Niin kuin aina ulkomailla, ihastelen kauppojen ulkopuolilla olevia vihannes- ja hedelmävalikoimia. Suomalaiset lähikaupat ja marketit, joiden valikoima rajoittuu kaupan ovien sisäpuolelle, tuntuvat kovin ylihygieenisiltä ja tylsiltä.


Muutoin ahmiminen onkin täällä rajoittunut lähinnä jäätelöön. Vaikka ruokavalioni muutoin onkin lähes kokonaan maidoton, täkäläisiä käsintehtyjä jäätelöitä en ole pystynyt kokonaan vastustamaan. Myös manchego-juustoa olen syönyt enemmän kuin vatsa olisi kestänyt, mutta sen lisäksi lihaisasta ja rasvaisesta espanjalaisesta ruokakulttuurista ei juuri löydy herkkuja minulle. Vaikka oliiviöljyä nyt tietenkin täytyy ostaa kanisterillinen kotiin.




Huomenna on edessä viimeinen päivä Barcelonassa ennen kotiinlähtöä. Vaikka loma on ollut kaikkea sitä mitä toivoin, odotan jo hiukan kotia, saunaa, oman pihan omenoita ja vastanostettuja porkkanoita. Miehen ja minun jutut alkavat kääntyä remonttiasioihin. Korkea aika siis palata kotiin! 

maanantai 8. syyskuuta 2014

Ensipulahdus Välimereen ja haaveita vanhuuden varalle

Minä kuvittelin aina, että Välimeri olisi synonyymi paljastissisille auringonottajille, halvoille rantabaareille ja brittituristien sangriaörvellykselle. Nyt kun kävin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni pulahtamassa Välimeressä, alan vihdoin ymmärtää, mistä espanjalaisessa rantaelämässä oikein on kyse.




Ensinnäkin merituulesta. Meri tuoksuu ihanalta ja meren lähellä tekisi mieli vain istua hengittelemässä suolaista ilmaa. Edes kolmenkymmenen asteen helteessä ei ole liian kuuma, koska tuuli tekee helteestä miellyttävän. Vesi on turkoosinvärisenä ja kirkkaana kaunista katsella ja tarpeeksi lämmintä uida. Ja toisin kuin esimerkiksi Perussa, jossa asuimme vapaaehtoisvuotemme aikana Tyynenmeren rannalla, täällä Katalonian Costa Bravalla aallot ovat pienet eikä vuorovesi tunnu, joten mereltä ei tarvitse pelätä saavansa niskaansa pienen tsunamin verran vettä.




Lomastamme on kulunut hiukan vajaa puolet (apua!), ja olen jo aivan rakastunut Kataloniaan. Tänne voisin muuttaa talviksi muuttolinnun lailla sitten, kun lapsemme on kasvanut isoksi. Loma-asuntonamme toimii kotimajoituspalvelun kautta varattu talo, joka on kaikin tavoin erilainen kuin mistä haaveilen kotona ja varmaankin juuri siksi sellainen, jollaiseen rakastuu. Jos joskus eläkeläisenä saan toteuttaa muuttohaaveeni Espanjaan, tulevaan kakkoskotiini tulee värejä kuin Gaudín arkkitehtuurissa, ikkunat suljetaan espanjoleteilla ja ulkoapäin talo on tietysti rustiikkinen kivitalo.




Jotta kaikki ei olisi liian täydellistä, saimme eilen myös elämämme ensimmäisen parkkisakon. Välimeren suloinen tuoksu sieraimissa oli jo niin kiire pulahtaa veteen, ettei kenellekään tullut mieleen muuta kuin napata rantakassi kainaloon ja viilettää eteenpäin. Jotakin espanjalaisten elämänasenteesta kertoo kuitenkin se, että sakko oli mahdollista mitätöidä maksamalla vajaa kahdeksan euroa jälkikäteen pysäköintiautomaattiin, sulkea kuitti yhdessä parkkisakon kanssa kuoreen ja tiputtaa automaatissa olevaan postilaatikkoon. Miten miellyttävää, että ihmiselle annetaan uusi mahdollisuus, vaikka hän on tehnyt virheen. Eihän täkäläisistä voi olla pitämättä.