tiistai 29. huhtikuuta 2014

Puutarhakuumeessa

Niin kuin ehkä jokaisessa muussakin suomalaisessa kodissa, jolla on edes vähän pihaa, on meilläkin aherrettu viime päivinä vimmatun puutarhakuumeen vallassa. Rakastan tätä aikaa vuodesta: saa suunnitella ihan mahdottomiakin, kaikilla kylvöksillä on vielä mahdollisuus onnistua ja rikkaruohot ovat vasta pieni riesa. Jopa vuohenputken kanssa elämme sovussa nyt, kun sen versot ovat juuri sopivia suuhunpantavaksi eivätkä tunnu vain voittamattomalta ongelmalta.


Kasvimaa meillä on vielä kääntämättä, mutta uskalsin jo kylvää viljelylaatikoihin niitä lajeja, joiden pitäisi kestää pientä pakkastakin. Laatikoihin päätyi salaatteja, mangoldia, tarhapapua ja porkkanoita. Tänä vuonna kokeilen kasvattaa porkkanat laatikossa, koska savisella kasvimaalla aika suuresta osasta tuli haaroittuneita ja nysiä, vaikka maata kuinka on yritetty muokata muhevaksi. Iloinen yllätys oli, että viime kesän jäljiltä yhdestä viljelylaatikosta löytyi elossa oleva rosmariini.


Myös kuopat, jotka jäivät nurmikolle viime syksyisen kivien kaivuun jälkeen, on täytetty. Aukkoihin kylvettiin siemeniä, joten toivottavasti saamme taas pian nauttia niin tasaisesta nurmikosta kuin se tällä kivikkoisella ja kuoppaisella pihalla on mahdollista.


Lapsen pihaleikeissä on tapahtunut suuri mullistus, nimittäin käyttöön tuli oma leikkialue. Peitimme yhden nurkan pihasta suodatinkankaalla ja pappa kävi tasoittamassa sen päälle kauhakuormaajalla soraa. Papan käsialaa on myös uusi hiekkalaatikko, jossa kelpaa typykän istua ja tehdä kakkuja. Keinu on ollut paikallaan jo viime syksystä, mutta nyt on toki hieman toista keinutella, kun ympäristö on näin hieno. Samalla saimme blokattua yhden osan pihasta rikkaruohoilta. Suunnitteilla leikkialueelle on vielä kenties mukava puistonpenkki aikuisia varten sekä leikkimökki, mutta vasta joskus paljon myöhemmin.



Kaiken kukkuraksi sain vielä istutettua orvokit parvekelaatikoihin, jotka asetettiin tutulle paikalleen sisäänkäynnin kaiteelle. En tänäkään vuonna suostunut miehen ehdotukseen hankkia kaikkia värejä sekaisin, koska orvokkien oikea väri minulle on sininen. Violetit ja valkoiset vielä menevät, mutta keltaiset tai oranssit  – ei kiitos!

Oikeastaan ihan hyvä, että lähipäiviksi on luvassa koleaa säätä. Eihän tätä puutarhakuumetta kestäisi ilman pientä lepotaukoa. 

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Pieniä kauneusvirheitä kirpputorilla

Olen taas tehnyt kirpputorilta muutaman löydön. Samalla olen tullut jälleen pohtineeksi, mitä kirppikseltä oikein kannattaa kantaa kotiin.


Ensin löysin kuuden kappaleen sarjan Mäntyharjun lasin valmistamia violetteja jälkiruoka-astioita. Hinta oli vain kuusi euroa koko satsilta, mutta tarkemmin astioita tarkastellessani huomasin yhden reunassa pienen lohkeaman. No, siltikin jäljelle jäi viisi hyvää kotimaista lasiastiaa ja vielä violetteja, joka sattuu olemaan yksi lempiväreistäni lasissa. Olin jo aika pitkään etsinyt jälkiruoka-astioita, ja nämä näyttivät sopivilta arki-sellaisiksi. Mäntyharjun lasi oli muuten itselleni alun perin vieras nimi, ja nyt tietoa etsiessäni paljastui, että se olikin vain tähdenlento suomalaisessa lasimuotoilussa. Tehdas toimi vain vuosina 1968–71 ja tuotti koko olemassaolonsa ajan pelkkää tappiota.


Kotona astioita tarkemmin tiiraillessani paljastui, että toisessakin kupissa oli pienenpieni lohkeama. En oikein tiedä, pitäisikö tästä olla hirveän pahoillaan vai ei. Hinta oli niin huokea, että kauppa oli siltikin mielestäni onnekas, ja käyttöönhän nämä astiat tulevatkin. Toisaalta on kyllä kurjaa, jos astiassa on jo valmiiksi lohkeamia.

Monta viikkoa kyyläsin lisäksi yhdellä paikallisella kirppiksellä erästä kotimaista lasimaljakkoa, jonka suulla oli vastaava lohkeama. Hinta oli sen mukainen, muttei kuitenkaan yhtä halpa kuin näissä. Ostamatta jäi, vaikken enää ole varma miksi. Minulla ei ole varaa ostaa niin paljon vanhaa kotimaista astiatavaraa kuin haluaisin, mutten toisaalta halua ”huijatakaan”. Ilman lähempää tarkastelua tämäkään kauneusvirhe ei kenellekään paljastuisi, mutta itse tietäisin, jos kaappini olisivat täynnä pelkästään viallista tavaraa. 


Onni potkaisi toisellakin kertaa, nimittäin löysin viisi kappaletta Riihimäen lasin Viola-sarjan juomalaseja muutamalla eurolla, tarkkaa hintaa en enää muista. Nekin pääsevät käyttöön heti.


Vielä tuli napattua mukaan alpakkakakkulapio, jossa on kaiverruksena nimi Elna ja vuosi 1936. Olen jo pitkään kaivannut meille kaunista vanhaa kakkulapiota, joten ostopäätöstä ei tarvinnut kauan harkita. Lisäksi on mukavaa arvailla, kuka tämä Elna on ollut ja mitä hänelle on kuulunut vuonna 1936.



Lopputuloksena en ole ihan varma, aionko jatkossakin ostaa myös hiukan viallisia astioita. Luulenpa, että tarpeen tullen kyllä, jos tarkoituksena on ostaa tavara käyttöön eikä vain juhlia varten. Hienommat aarteet ovat sitten erikseen, eikä niissä saa olla pientäkään virhettä.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Mitä kasvissyöjä grillaa?

Vaikka pääsiäinen ei ole vielä edes ohi, tahdon jo julistaa tämän ehkä kaikkien aikojen parhaaksi pääsiäiseksi. Ainakin lähihistorian. Olemme pyörineet lähes t-paitasillamme puutarhassa, tehneet vähän yhtä hommaa ja sitten vähän toista ja ihailleet luonnon heräämistä. Voisi vaikka vannoa, että pelkästään tämän päivän aikana nurmikko on muuttunut ruskeasta jo melkein vihertäväksi. Koska mies on ollut koko pääsiäisen yövuoroissa, päiville ei ole ollut buukattuna mitään velvoitteita, ja siksi olemmekin saaneet touhuta ihan ilman stressiä. Suuri osa ajasta on toki mennyt lapsen vahtimiseen, kun hän on harjoitellut uutta taitoaan rattaisiin kiipeilyä, mutta ilman pieniä akrobatiaesityksiä olisikin ollut paljon tylsempää.




Avasimme tänään myös grillauskauden. Yleensä grillaamme esimerkiksi kasvisvartaita, mutta koska suurin osa kasviksista odottelee vielä sesonkiaan, piti keksiä jotain vähemmän kesäistä. Grillattavan piti olla myös helppoa, koska huhtikuisessa epävarmassa säässä kenenkään ei tee mieli värkätä mitään hankalaa, jos aurinko sattuukin menemään pilveen ja tulee sade.




Pohdinnan lopputuloksena syntyneet kasvisnyytit ovat jotain niin arkista, etten ensin meinannut kehdata edes blogata niistä. Mutta menköön. Siinä missä makkara on helppo kiskaista paketista ja mojauttaa suoraan grilliin, kasvisgrillattavat vaativat lähes poikkeuksetta edes jonkinlaista esivalmistelua. Liikaa vaihtoehtoja ei varmaan ole koskaan. Tässä siis vaihtoehdoksi yksi helppo, halpa ja muunneltavissa oleva kasvissyöjän grilliruoka, jota olemme tehneet eri muunnelmina aina silloin tällöin.

Peruna-tomaattinyytit

Peruna-sipulisekoitusta (pakaste)
Tomaattia
Raejuustoa (tai muuta juustoa, esim. sinihome tai feta)
Papuja
Öljyä
Mausteita, esim. timjamia, tuoretta basilikaa, mustapippuria, suolaa, savupaprikajauhetta

Lorauta hiukan öljyä alumiinifolion palalle ja kaada päälle (jäistä) peruna-sipulisekoitusta. Jos haluaa käyttää tuoreita perunoita, niitä on syytä esikeittää hiukan etukäteen. Lisää tomaatti paloina, juusto, pavut ja mausteet. Itse laitoin muille juustoa ja itselleni papuja ja kummatkin versiot olivat hyviä. Kypsennä nyytit tasaisella lämmöllä, ei mielellään liian kuumassa, koska ruoka saattaa muuten kärähtää folioon kiinni. Kypsymistä on hyvä tarkkailla raottamalla välillä hiukan nyyttiä. 

Ps. Unohdin valitettavasti ottaa ruuasta kuvan, mutta onneksi puutarhassa oli muutakin mitä kuvata.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Gluteeniton ja maidoton pizza

Kotimme ruokahuolto on tapahtunut viime aikoina pitkälti rutiinien varassa, koska aikaa tai intoa kokeiluihin ei ole oikein ollut. Jokainen, joka yrittää yhdistää työhön tai muihin velvollisuuksiin harrastuksia, perhettä tai molempia tunnistanee tilanteen.

Keittiön ideaköyhyys on silti harmittanut, koska kokeilen mielelläni uusia ruokia. Berliinin lentokentältä nappasinkin sitten mukaani inspiraatioksi saksalaisen Vegan-lehden. Tavallaan huvittavaa, että haen kasvisruokainspiraationi makkaransyöjien luvatusta maasta Saksasta, mutta Berliinihän on nykyään myös kasvissyöjien mekka.


Pääsiäisen kunniaksi päätin kokeilla gluteenitonta pizzaa. Meillähän ei syödä lammasta, joten perinteisestä pääsiäismenusta ei oikein riitä ammennettavaa. En ole syönyt tavallista pizzaa vuosiin, ja raakaruokapizzahan on vähän eri juttu, vaikka hyvää onkin. Tässä pizzassa juusto oli korvattu raakakeittiöstä tutulla cashew-juustolla, mutta muun pizzan mukana se tuli käytettyä uunissa eikä siis ollut enää raakaa. Korvata on muuten tässä vähän harhaanjohtava sana, koska ainakin minunlaiselleni juustosta vieroittuneelle syöjälle kokonaisuus oli jopa parempi kuin peruspizzerian mitäänsanomattomat lärpäkkeet. Mies oli muuten samaa mieltä, ja hän sentään syö tavallistakin pizzaa ja juustoa.


Olin hieman huolissani pizzan pohjasta, koska en yleensä saa gluteenittomia hiivaleivonnaisia kohoamaan ilman psylliumia. Aika lättänäksi se jäikin, mutta lopputulos oli silti hyvä. Jos reseptiä vielä kehittelisi pidemmälle, pohjan rapeuden eteen voisi toki vielä tehdä töitä. Samoin saattaisin lisätä pizzan päälle vaikka pinjansiemeniä, nyt niitä ei ollut kaapissa. Muutenkin muokkasin ohjetta hiukan muun muassa korvaamalla puolet vaaleista jauhoista kaurajauholla.


Gluteeniton ja maidoton pizza (2 pyöreää pizzaa)

Taikina
200 g vaaleaa gluteenitonta jauhoseosta
200 g kaurajauhoa
1 pss kuivahiivaa
n. 3 dl lämmintä vettä
1 rkl oliiviöljyä
1 tl suolaa

Kastike:
400 g tomaattimurskaa
2 isoa valkosipulinkynttä
kuivattua basilikaa (alun perin tuoretta oreganoa, mutta meillä ei ollut)
1 pieni kuivattu chilinpalko murustettuna
1 rkl oliiviöljyä
1 tl sokeria
suolaa

Cashew-juusto:
150 g cashew-pähkinöitä
4 tl sitruunamehua
2 tl oluthiivahiutaleita
½ tl suolaa
vettä

Lisäksi:
mustia oliiveja
pari kourallista tuoretta pinaattia
tuoretta basilikaa

Laita cashew-pähkinät likoamaan veteen.

Sekoita jauhoihin kuivahiiva ja suola sekä öljy ja vesi. Vettä kannattaa lisätä vähitellen oman arvion mukaan – itse lisäsin kolme desiä, vaikka ohjeessa oli vain kaksi, ehkä saksalaiset gluteenittomat jauhot ovat erilaisia. Vaivaa taikinaksi. Jaa taikina kahteen osaan ja kaulitse suoraan kahdelle leivinpaperille pyöreiksi pizzapohjiksi. Anna kohota lämpimässä paikassa leivinliinan alla.

Pilko valkosipuli hienoksi ja kuullota hetki oliiviöljyssä. Lisää tomaattimurska ja mausteet. Anna hautua hetki.

Valmistele cashew-juusto, kun pähkinät ovat lionneet vähintään puoli tuntia. Kaada liotusvesi pois ja laita pähkinät tehosekoittimeen. Lisää sitruunamehu, suola ja oluthiivahiutaleet sekä sen verran vettä, että kone pyörii. Surauta tasaiseksi massaksi.

Kun pizzapohjat ovat kohonneet noin puoli tuntia (kovin paljon ne eivät minulla kohonneet, mutta hyvää tuli silti), levitä päälle tomaattikastike, huuhdellut pinaatit, oliivit ja cashew-juusto. Paista kutakin pizzaa 225 asteessa noin 15 minuuttia, kunnes juusto alkaa hiukan ruskettua. Ripottele valmiiden pizzojen päälle runsaasti tuoretta basilikaa. 

torstai 17. huhtikuuta 2014

Romuvaraston aarrelöytö

Aloitimme hiljattain yläkerran varastojen siivouksen. Tarkoituksena on viedä kirpputorille myyntiin kaikki, mitä emme tarvitse ja mistä emme pidä.


Tavaroiden läpikäyminen ja hinnoittelu on ollut juuri niin tylsää kuin voisi kuvitella. Hyvin harvan esineen kohdalla on täytynyt käydä minkäänlaista sisäistä kamppailua, laittaako se kiertoon vai pitääkö vielä itsellä. Varma merkki, että varastojen tyhjentäminen on tarpeen viimeistään nyt.


Yhtä kaapinpäällystä kolutessaan mies teki kuitenkin löydön. Sieltä löytyi muutama kirjekuorellinen vanhoja valokuvia, jotka muistan nähneeni joskus lapsuudessani. Itse asiassa ihmettelin juuri jokin aika sitten, minne nämä vanhat kuvat ovat hävinneet. Olisi hyvin mahdollista, että muutoissa jotain tällaista olisi päässyt häviämään.


Tunnistan kuvista vain isän puolen isovanhempani. Loput kuvien ihmiset ovat minulle vieraita, vaikka vanhempani varmasti tuntisivat heistä ainakin osan.


Vanhat valokuvat ovat kiehtovia. Osa on niin erikoisesti valottuneita, että niiden ihmiset näyttävät ohuilta haamuilta. Toisissa vaikkapa vaatetus ja ihmisten kasvojen kuluneisuus paljastavat, miten erilaisia aikoja on eletty. Eräässä kuvassa perheensä keskellä istuva mummo näyttää iankaikkisen vanhalta, mutta tosiasiassa hänen ikänsä ei varmaan ole lähelläkään sitä, miten vanhaksi nykyään eletään. Iloakin kuvissa on: kaksi neitosta pyöräretkellä ja sotilaspoika riiuureissulla riukuaidan juurella. Soltun onnellinen ilme kertoo paljon.


Joukossa on isän puolen isovanhempieni hääkuva. Aika hätkähdyttävää, että siihen aikaan hääkuvia on ollut vain yksi tai kaksi, kun nykyään häihin palkataan valokuvaaja koko päiväksi.


Pysäyttävin kaikista kuvista on vanha mies, joka istuu avoimen ruumisarkun, ilmeisesti kuolleen vaimonsa, äärellä. Papan parta on niin pitkä ja olemus kumara, että paljon aikaa ei taida hänelläkään olla jäljellä. Mitäköhän hän miettii?


Kuvat oli suojattu 90-luvun sanomalehdellä, jonka kellastuneita ruokakaupan tarjouksia oli hauska lukea. Kuvien kanssa samasta paikasta löytyi myös rikkinäinen viulu. Isäni lupasi ottaa haltuunsa oman isänsä tekemän viulun, ja itse haluaisin kehystää kuvia seinälle. Ovathan he kaiketi minun väkeäni, vaikken heitä tunnekaan. 

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Paluu Berliinistä: vanhan rakkauden pauloissa

Aina kun lähden vähääkään pidemmälle reissulle, yritän siivota kodin ennen lähtöä ja pestä pyykit, jotta kotiinpaluu olisi mahdollisimman rentouttava. 



Viime yönä palasin kotiin reilun viikonlopun kestäneeltä matkalta Berliinistä, enkä puolitoista tuntia myöhässä ollutta lentokonetta odottaessani tiennyt, mikä kotona odottaa. Pian se selvisi: talon viemäri oli tukossa ja vessan lattialla pari senttiä likaista vettä.




Kotiinpaluu ei siis ole sujunut ihan toivotulla tavalla, ja hyppäys rennosta reissunaisesta takaisin talon emännäksi ja perheenäidiksi onkin ollut hiukan tahmea. Kun eilen huoliini kuului vain se, minkä eksoottisen ravintolan valitsisin tällä kertaa lounaspaikakseni, kotona odotti ihan oikeitakin ongelmia. Iltaa kohti viemäritukos saatiin onneksi purettua ja kotiakin vähän siivottua.




Mutta mielessä pyörii silti edelleen Berliini. En aio kirjoittaa ikävystyttävää listausta näkemistäni paikoista, vaan kertoa uudelleenlämmenneestä rakkaudestani Saksaan. Reissulla kävi ilmi, että Saksa on kuin ex-poikkis, jonka tapaa jostain syystä uudestaan ja alkaa ihmetellä, miksi oikein erottiinkaan. Minähän opiskelin saksan kääntämistä ja tulkkausta yliopistossa pääaineena ja olen viettänyt maassa aikaa niin vaihto-opiskelijana kuin kesätyöläisenäkin. Sittemmin muut elämänpolut ovat vieneet mukanaan, ja edellisestä Berliinin-matkastakin on jo yli kymmenen vuotta. Nyt ihmettelen vain, miksi ihmeessä annoin jälleennäkemisen odottaa näin kauan.



Olen vähän jäävi arvioimaan Saksaa objektiivisesti, koska siihen liittyy niin paljon muistoja. Koko reissu olikin pelkkää onnellista jälleennäkemistä ja asioita, jotka olin unohtanut, mutta jotka tuntuivat itsestään selviltä. Vähän kuin sen (kuvitteellisen) ex-poikkiksen oudot murresanonnat, samalla tavalla symppiksiltä tuntuivat saksalaisten lausahdukset, joita en enää hivenen ruostuneella saksantaidollani olisi kotona muistanut mutta jotka alkoivat taas viikonlopun aikana tuntua omilta.




Berliini taas kaupunkina on niin kaikkialla ylistetty, etten taida alkaa jauhaa itsestään selvää asiaa. Sanon vain yhden pointin, joka pisti eniten silmään. Jopa minä, rajoittunut erikoisruokailija, löysin uskomattoman paljon itselleni sopivia ravintoloita ja annoksia. Toinen ravintoloita koskeva pointti liittyy koko Saksaan. Miksi maassa, jossa palkat ovat Suomea paljon paremmat, on ravintoloissa lähes järjestään pöytiintarjoilu? Miksi siinä missä suomalaisilla ruoka- (tai juoma-)listoilla on pelkästään kaupallisten merkkien limsoja ja alkoholijuomia, saksalaisilta listoilta löytyy sellaisia itsestään selvän nerokkaita ja yksinkertaisia juomia, kuin tuoreista mintunlehdistä tai raastetusta inkivääristä tehty tee tai kirsikka-banaanimehu? En keksi muuta selitystä kuin sen, että Suomessa ei arvosteta ruoka- ja ravintolakulttuuria.





Viimeinen matkahuomio koskee viikonloppumatkailua. En oikeastaan halua harrastaa näin lyhyitä matkoja, koska vasta hitaammilla reissuilla pääsee kiinni paikkaan kunnolla. Nähtävyyksien kiertäminen ei ole kamalan kiinnostavaa, mutta tavallisesta arjesta ei saa turistina otetta. Siksi parasta olisikin viettää kohteessa useampia viikkoja tai jopa kuukausia, mutta moiset haaveet toki vaativat enemmän panostusta kuin pienet pyrähdykset. Tällä reissulla oli kuitenkin tärkeintä olla taas hetken aikaa se entinen Jaana, joka sai käyttää aikansa kaduilla haahuillen ja omaa napaa tuijottaen ja nukkua aamulla juuri niin pitkään kuin huvittaa. Ei sillä väliä, että automaattisesti heräsin samaan aikaan kuin kotona Suomessa, mutta hotellin puhtaiden lakanoiden välissä tuntui siltä, että sitä vanhaa minääkin on vielä jäljellä. Kyllähän sen nyt tietysti tiedän muutenkin, mutta sille ei kotona tunnu aina olevan tarpeeksi aikaa. Matka on silloin ollut onnistunut, jos jo ennen kotiinpaluuta suunnittelee, milloin reissuun pääsee uudestaan. 

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Kyöpelivuorella kuhisee

Pääsiäinen on meillä aina mennyt ohi vähän huomaamatta. En erityisemmin harrasta juhlapäiväkoristeita kotona, koska kaikki juhlapäivät tulevat aina niin nopeasti, ettei niihin kerta kaikkiaan ehdi valmistautua ajoissa. Muita juhlimisen tapoja pääsiäiseksi en oikein keksikään, koska en syö lammasta enkä mämmiä. Enkä muuten pashaa tai rahkapiirakkaakaan. Ylimääräisistä vapaapäivistäkään ei oikein ole iloa, kun freelancer tekee töitä silloin kun niitä on ja vuorotyöläinen pyhänä siinä missä arkenakin. 


Mutta nyt kun lapsi on jo kohta puolitoistavuotias, on tietysti mentävä virpomaan. Tai olisi mentävä, jos en itse sattuisi viettämään palmusunnuntaita pitkään odotetulla aikuisten tyttöjen humputtelureissulla Berliinissä. Minun poissaoloni ei tietenkään estä virpomista lapsukaiselta ja hänen isältään, joten omalle kontolleni on jäänyt vain virpomisvitsojen koristelu ja pikkuneidin pukeutumisen suunnittelu.


Hesarissa oli eilen juttu virpomisen etiketistä, ja siinä mainittiin, että virpoa voi siitä lähtien kun osaa lausua virpomislorun. Siihen meidän minikokoisen pääsiäisnoitamme verbaaliset taidot eivät kyllä ihan riitä, eikä hän suoraan sanottuna ymmärtänyt näiden vitsojenkaan päälle. Kuvia ottaessani pikkuihminen yritti vain kaikin voimin kiivetä olohuoneen arkun päälle ja huiskia vitsojani pois tieltä, joten mitään kiitosta askarteluavusta ei liene odotettavissa.


Äitini muuten kertoi aikoinaan, että palmusunnuntaina virpominen on vain osa perinnettä ja että jossain päin maata virvotaan jonain muuna pääsiäispäivänä, en enää muista milloin. Jostain syystä minulta ja kaveriltani jäi palmusunnuntain virpominen yhtenä vuonna väliin ja äidin neuvosta innostuneena lähdimme kiertämään ovia ihan toisena päivänä, toki kostyymit päällä ja vitsat mukana. Ovilla oli vastassa aika hämmästyneitä ilmeitä, joten en usko, että jonkun muun alueen virpomisperinnettä voi ihan noin vaan oman mielensä mukaan napata itselleen. Tai voi toki, muttei voi olettaa, että muut ihmiset ovat juonessa mukana.


Mukavaa pääsiäiseen valmistumista kaikille ja paljon nameja pikkunoidille!

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Ei mikään laihdutuskuuri

Olen aina ollut normaalipainoinen, enkä ole joutunut erityisesti ponnistelemaan pysyäkseni riskirajojen alapuolella. Toisaalta en myöskään ole niitä ihmisiä, jotka voivat syödä mitä tahansa lihomatta. Varsinkin viime aikoina painonnousua on hillinnyt kuin itsestään erikoisruokavalioni, joka rajaa ulkopuolelle kaikki normaali-ihmisten kiusaukset, kuten vehnäjauholeivonnaiset, pizzat tai jäätelöt. Jossain vaiheessa tajusin myös, että karkkia ja sipsejä ahmimalla olo on kerta kaikkiaan kurja, joten olen tottunut olemaan lähestulkoon ilman niitäkin, eikä enää edes pahemmin harmita.


Vaaka näyttää kuitenkin sinnikkäästi, että painoa on kertynyt kaksi kiloa liikaa. Joku voisi tässä nauraa, että kyseessä ei ole kummoinenkaan määrä ylimääräistä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että kahden kilon pudotuksen jälkeen olisin mallin mitoissa. Kaksi kiloa hoikempana olisin vain niissä mitoissa, joissa olen tottunut ennenkin olemaan, eivätkä farkut purista.

Olen aina vihannut laihduttamista, eikä siinä mielestäni olekaan mitään järkeä. Nälässä kärvistelystä ei voi ottaa uutta elämäntapaa, joten jostain muusta pitäisi sorvata. Mutta mistä sorvata, jos karkit ja sipsit on jo ennestään heivattu hemmettiin?


Syönhän minäkin toki herkkuja, vaikkeivät ne ole niitä perinteisiä. Ja vaikka esimerkiksi raakakeittiön herkut ja ovat huomattavasti terveellisempiä kuin tavalliset, niissäkin voi olla liikaa energiaa. Toisena ja vielä tärkeämpänä: ruokaakin voi syödä liikaa.

Olenkin nyt viikon ajan koittanut noudattaa muutamaa sääntöä. Ensinnäkin, yritän lopettaa syömisen, kun olen täynnä. Tämän on minulle se vaikein asia, koska tykkään ruuasta aivan älyttömän paljon. Nyt olisi opittava tajuamaan, että ruoka ei häviä jääkaapista seuraavaa ateriaa odotellessa, joten kaikkia kattiloita ei ole pakko kaapia tyhjäksi. Viikon kokeilun perusteella fiilis on todella hyvä, kun ahneus ei aina voita eikä jokaisen herkullisen aterian jälkeen ole ähky olo.


Toinen sääntöni on, että kaikkea saa syödä. En edes ota käyttöön minkäänlaista herkkupäiväjärjestelmää, koska se vain saisi ajatukset pyörimään liikaa herkkujen ympärillä. Yritän vain pitää mielessä, että tulisi syödä vain sellaista, mikä tekee keholle hyvää. Ei siis mitään höttöä, vaan laatutavaraa silloin, kun sitä on pakko saada. Silti joka kerta suklaalevyn houkutusten kiiriessä korviin aion yrittää miettiä rauhassa, voisinko vielä kuitenkin odottaa seuraavaan päivään.

Lisäksi aion noudattaa vanhoja hyväksi havaittuja sääntöjäni. Silloin kun on nälkä, saa ja pitää syödä. Aina ei kuitenkaan tarvitse hyökätä suoraan pastalautasen kimppuun, vaan pieni nälkä voi unohtua vaikka hedelmän syömällä, jos siis ei satu olemaan ruoka-aika. Ja toinen vanha sääntöni onkin, että hedelmiä saa syödä niin paljon kuin haluaa. Siksi hedelmiä pitää olla kotona aina ja paljon.


Peilikuvaan, kolotusten määrään ja pääkoppaan vaikuttaa tietysti myös liikunta. Siitä taidan kuitenkin kirjoittaa joskus erikseen, koska nyt pitää jo kiirehtiä iltapalalle. Hirveä nälkä!