torstai 27. maaliskuuta 2014

Vanhojen pullojen keräilyä

Meillä on miehen kanssa aika samanlainen maku kodinhankinnoissa, ainakin suurissa linjoissa. Toimintatavat kuitenkin vaihtelevat. Siinä missä minä innostun päättömästi asiasta toisensa jälkeen ja unohdan osan uusista rakkauksistani yhtä nopeasti, mies on hitaampi tuumailija. Minulle siis sopii ideointi ja hengennostatus, siipalle pidempää pinnaa vaativa keräily.


On ihan pakko myöntää, että joskus toisen keräilyharrastus on myös hiukan ärsyttänyt. Kirjahylly on täyttynyt kultaakin kalliimmista sarjakuvista, joihin minä en tohdi edes koskea, ja jos uskaltaudun kuuntelemaan miehen älppäreitä, pelkään koko ajan, että olen käsitellyt niitä väärin.



Järkevämpää on kuitenkin nauttia toisen keräilyinnostuksen hyvistä puolista eli siitä, mitä kaikkea kivaa sitä kautta tulee meille kotiin. Yksi keräilykohde, josta olen kiitollinen ja ylpeäkin, vaikken itse voikaan ottaa siitä mitään kunniaa, on peltisten lakritsipurkkien sarja. Sitä ihaillaan tällä hetkellä keittiön kaapin päällä, mutta paikka ei ole purkkien arvoinen. Esittelen purkit siksi kuvan kanssa vasta sitten, kun niitä varten suunniteltu hylly on saatu paikoilleen.


Uudempi keräilykohde ovat pienten panimoiden limsa- ja olutpullot ja muut kiinnostavat vanhat pullot. Niillekään ei meillä vielä ole paikkaa, mutta kokoelmassa on jo muutama kaunis yksilö. Eilen löytyi taas pari kappaletta, ”Loimaan oluttehtaan Grape-Fruit” sekä ”Joutsen Apteekin Sitronaöljyä”.  Tuntuu eksoottiselta, että täällä Loimaallakin on jo entisaikaan ollut greippejä ihan limsaksi asti.

Mihinköhän nämä pullot sitten laittaisi? Uskon, että ratkaisu löytyy vielä kuin itsestään, sillä ainakin tähän mennessä kauniit esineet ovat tässä talossa ennemmin tai myöhemmin löytäneet paikkansa. 

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Hunajaa yskänlääkkeeksi

Aika moni välttelee nykyään valkoista sokeria, ja meilläkin tartutaan enää harvoin tavalliseen sokeripussiin. Yksi hyvä makeuden lähde on hunaja, jota on meillä viime päivinä käytetty lisäksi lääkinnällisiin tarkoituksiin.


Pikkuihmisellä on ollut flunssa jo yli viikon, ja kamalan kuuloinen yskä on vaivannut öisin. Vaivannut myös meitä muita, nimittäin yskä pitää tietysti yöllä unen loitolla myös lapsen vanhemmilta. Luin hiljattain jostain, että lasten yskänlääkkeistä ne oikeasti tehokkaat aiheuttavat haitallisia sivuvaikutuksia ja lopuilla turvallisilla ei oikeasti ole minkäänlaista tehoa, niinpä apteekin yskänlääkkeet ovatkin jääneet ostamatta. Sitten kuulin, että perinteinen tapa lääkitä lapsen yskää on hunaja joko sellaisenaan tai veteen sekoitettuna.

Kokeilin yhtenä iltana antaa lapselle pari teelusikallista hunajaa ennen nukkumaanmenoa, ja ainakin saimme nukkua rauhassa sinä yönä. Vaikea tosin sanoa, oliko yskä jo muutenkin menossa pois. Seuraavan kerran kun itselläni on yskä, aion kokeilla samaa kikkaa. Vaikka hunajaahan tulee usein käytettyä flunssassa muutenkin, joten vaikutuksen tarkka arviointi lienee vaikeaa. 


Flunssa on vaaninut perhettämme nyt monesta suunnasta, mutta minä itse olen ihmeekseni onnistunut välttämään sen. Salainen aseeni ovat sinkkitabletit, joiden tehosta flunssan lievittäjänä ja vastustuskyvyn parantajana on kaiketi jo alustavaa tieteellistäkin näyttöä. Oman perheemme epätieteellisessä empiirisessä tutkimuksessa sinkkitableteista on tullut jo koko talven kestävä ehdoton rutiini. Sinkkiavusteinen flunssa kestää vain muutaman päivän ja tulee lievänä, ja tämä on nyt todettu jo niin monen flunssan kohdalla, että kyse ei voi olla sattumasta.


Lisäksi flunssapotilasta hoidetaan meillä kuumalla juomalla, johon on raastettu inkivääriä ja sekoitettu sitruunan mehua ja hunajaa. Pohjana toimii usein rooibostee tai viinimarjamehu. Hurjimpiin tauteihin on kokeiltu jopa virolaisia viinasukkia ja valkosipulia joko syötynä raakana tai kokonaisina kynsinä varpaan väleissä.

Flunssapöpöt alkavat onneksi kohta harventua kevään koittaessa. Terveyttä kaikille!

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Jokilaivamatkalla sademetsässä

Minulla taisi jäädä haaveiluvaihde päälle. Viime postauksessa haaveilin rahtilaivamatkailusta, mutta nyt muistin, että olenhan minä jo kerran ollutkin laivamatkalla, tosin jokilaivalla. Tavallisia Ruotsin-risteilyjä ei tässä tietenkään lasketa, mutta jokilaivamatka Amazonilla oli mieleenpainuva kokemus.


Tarkemmin sanottuna joki, jolla paattimme seilasi, ei tainnut olla Amazon-joki vaan joku sen sivujoista. Matkustimme mieheni kanssa Perun Yurimaguasista Iquitosiin, joka on kohtalaisen suuri entinen kumiteollisuuskaupunki keskellä sademetsää. Iquitosiin ei johda lainkaan maantietä, joten sinne on matkustettava joko jokea pitkin tai lentämällä. Tiettömyys näkyy kaupungissa sitenkin, että paikassa ei ole juuri lainkaan autoja, vain mopotakseja, vaikka kyseessä on sentään noin 400 000 asukkaan kaupunki.


Laiva jolla matkustimme ei ollut mikään turistijahti vaan sillä kuljetettiin ennen kaikkea karjaa. Matkustajat nukkuivat laivan ylemmällä kannella riippumatoissa tai parissa pienessä hytissä. Me olimme niitä onnekkaita, jotka saivat hytin, mutta onni oli kyseenalainen, nimittäin trooppiset hyönteiset löysivät tiensä hyttiin siinä missä kannellekin eivätkä ohuet seinät suojanneet ääniltä sen enempää kuin riippumaton reunat.


Hyönteisistä on jäänyt mieleen ison torakan kokoinen lentävä otus, joita myöhemmin maihin päästyämme kaupiteltiin lasikuvussa matkamuistoina. Sekä paarmantapaiset otukset, joita yhtenä iltana hyökkäsi laivan kimppuun oikein kolonna, eikä koko laivalla voinut pitää valoja päällä, jotta valo ei houkuttelisi näitä ötököitä.

Jokimatkamme kesti muistaakseni kolme tai neljä päivää. Luimme paljon kirjoja ja katselimme maisemaa, joka oli vihreä seinämä trooppista kasvustoa. Oli mukava kuunnella viidakon ääniä, kun linnut ja muut eläimet pitivät meteliään. Ihmisiä tai asutusta ei jokivarrella juuri näkynyt, käsittääkseni kylät olivat syvemmällä sademetsässä. Ruoka kuului laivalipun hintaan, mutta koska emme syö lihaa, olimme ottaneet mukaan myös omia säilykkeitämme ja yhdistimme niitä keittiön tarjoaman riisin kanssa.


Kun olimme alustavan aikataulun mukaan enää muutaman tunnin päässä Iquitosista, laivamme tarttui joen pohjaan kiinni, koska vähäisten sateiden vuoksi joki oli alhaalla. Tämä olikin yksi monista tapauksista Perun-vuoden aikana, jolloin pääsin tai jouduin näkemään ilmastonmuutoksen vaikutuksia muuta kuin kotiperspektiivistä. Matkaan tuli puoli vuorokautta lisää, kun odottelimme toista laivaa tuuppaamaan meidät liikkeelle.




Saavuimme määränpäähän keskellä yötä. Kun laiva tömähti rantaan ja portit avattiin, ensimmäisenä maihin vilisti valtava lauma rottia. Itse hyppäsimme ensimmäisen mopotaksin kyytiin ja suuntasimme kohti majapaikkaa. Iholla puhalsi lämmin trooppinen yötuuli, eikä väsymyksestä huolimatta ollut kiire nukkumaan. Seuraavat päivät kuluivat eksoottisia paikallisia jäätelömakuja maistellen (nimistä en valitettavasti muista enää muita kuin camu camun ja poro poron, joista ensin mainittu taitaa olla jonkinlainen superfood). Seuraavaksi suuntasimme ekskursiolle sademetsään, mutta se onkin jo toinen juttu.   

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Yksi päivä elämästä

Ihmisellä pitää olla unelmia. Minulla on tänään ollut oikein haaveilupäivä, kun olen visioinut mahdollista syksyistä Espanjan-matkaamme ja lukenut Kyllikki Villan matkapäiväkirjoja, joista tulee ihan kamala matkakuume. Kyllikki oli suuri idolini, ja toivoisinkin, että voisin vielä joskus tehdä saman kuin hän: matkustaa rahtilaivalla toiselle puolelle maailmaa ja oppia nauttimaan myös matkalla olosta eikä vain kohteesta. Ja toisaalta oppia vielä paremmin ymmärtämään, että ei asioiden toteuttamisessa aina ole kyse muusta kuin siitä, että menee ja toteuttaa. Kyllikkikin joutui viemään perhehopeansa kaniin ja ottamaan lapsensa pois koulusta, jotta pääsisi reissuun, mutta lopulta rahaa tuli aina jostain ja lapsikin oppi matkalla enemmän kuin koulussa. 60-luvun Suomessa tällainen touhu ei varmaan ollut ihan tavanomaista.


Unelmissa on se hyvä puoli, että kun niitä jaksaa kannatella, niillä on taipumusta muuttua suunnitelmiksi ja toteutua. Kun tänään leivoin meille sämpylöitä ja kokkailin intialaista kasvissosekeittoa, nautiskelin samalla ulkoa tulvivasta valosta. Takatalvi ei yhtään enää haitannut, kun lumesta heijastuva valo sai kodinkin näyttämään niin valoisalta. Oli mukavaa tehdä ruokaa kerrankin niin, että siihen sai rauhassa keskittyä, eikä tarvinnut samalla viihdyttää pikkukansalaista, joka tällä kertaa lueskeli iskän kanssa keittiön sohvalla kirjoja. Leivinuunissa rätisi tuli ja nenässä tuoksui tuore sämpylä. Tuli sellainen olo, että minähän suorastaan elän unelmaani.


Maallemuutto olikin yksi mielessä kytenyt unelma. Nyt kun se on totta, arki tekee monista elämän yksityiskohdista pelkästään tympeitä, eikä kaikesta jaksa enää innostua. Mutta silti innostun edelleen niin usein, että havahdun muistamaan, miten mahtavaa kaikki on. Nyt on kuitenkin taas tilaa elätellä myös matkustusunelmaa, joka on ollut aika jäissä vuoden 2010 jälkeen, jolloin vietimme koko vuoden ulkomailla (joka sekin oli muuten yksi toteutunut unelma). Toki senkin jälkeen on tullut reissattua lyhyemmillä matkoilla, mutta sen verran matkustusvimma tuli vuoden reissulla tyydytetyksi, ettei kuume ole päässyt vaivaamaan yhtään niin paljon kuin ennen. Ennen kuin nyt.


Ei oikeastaan ole oleellista, pääsenkö joskus rahtilaivamatkalleni. Jos pääsen, mahtavaa, mutta jos en, keksin tilalle jonkin toisen unelman. Voi olla, että unelma haalistuu muutenkin ajan myötä, tai tajuan, että sen toteuttamiseksi joutuisin luopumaan jostain liian arvokkaasta. Mutta pääasia onkin unelmointi. Minusta on mahtavaa kulkea pää pilvissä ja rakennella mahdollisuuksia. Jotkut niistä jäävät elämään ja jopa toteutuvat, toiset unohtuvat jo seuraavana päivänä. Ihanaa on se katkeransuloinen tunnelma, kun kaipaa jotain toista paikkaa tai toisenlaista tilannetta ja voi hetken velloa suunnitelmissaan. Kun omien korvien sisällä on jotain niinkin kiihdyttävää kuin unelmat, aina on mukana jotain tekemistä.

Ja jottei täkäläisenkään arjen mahtavuus unohtuisi, on mainittava, että sämpylöistä ja keitosta tuli oikein hyviä. Spelttisämpylät tein lapselle ja miehelle, itselleni oli samanlaisia sämpylöitä gluteenittomana. Spelttisämpylät onnistuivat tosi hyvin, kun jätin taikinan ihan hirmu löysäksi. En kuitenkaan muistanut laittaa määriä tarkalleen ylös ja ruoka oli muutenkin niin perussyötävää, etten laita ohjetta tänne. Nautiskelimme arkisen keiton kauniista kukkalautasista ja myhäilimme tyytyväisinä. Tällaisia päiviä saisi olla elämässä lisää. 

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Lelut järjestykseen

Useimmissa kodeissa säilytystilasta on pulaa, varsinkin tällaisissa vanhoissa taloissa, joissa komeroita ei ole nimeksikään. Ja lapsiperheessä eteen tulee vielä se ongelma, että lelujen pitäisi olla käden ulottuvilla mutta silti nopeasti siivottavissa kauniisti piiloon.


Pikkuihmisellämme ei vielä ole omaa huonetta, eikä hän siellä yksin viihtyisikään, kun kaikki muu elämä keskittyy keittiöön. Niinpä lelutkin ovat yleensä levällään keittiön lattialla. Paitsi silloin kun ne innostutaan siivoamaan omille paikoilleen, ja viimeisin kirpparilöytömme tuo helpotusta tähän asiaan.


Musta matkalaukku tarttui mukaan ilman tarkempaa ajatusta mihin se päätyisi, mutta kotiin päästyä asia tuntui itsestään selvältä. Keittiön pöydänkulmat ja hyllyt ovat viime aikoina olleet täynnä lastenkirjapinoja, koska pikkuihmisellä on joskus taipumusta repiä kirjan sivuja. Nyt kirjat sujahtivat matkalaukkuun, ja koska sen kannen saa kätevästi soljilla kiinni, kirjoihin pääsee käsiksi vain aikuisen luvalla, jos kirjanlukijaan on iskenyt repimisvimma tai sanotaanko huolimattomuuden puuska sivujen varovaiseen kääntämiseen liittyen. Lisää lapsen kirjoja on keittiön komuutissa, mutta niitä saa katsoa milloin vain ja vaikka vähän huolimattomamminkin, koska ovat kaikki paksusta pahvista tehtyjä.

Punaisessa pussissa on rakennuspalikoita, ja pussi on suoraa uusiokäyttöä joulun aikaan meille tulleelle lahjapussille, joka sisälsi herkkuja.




Jo vanhempi ja täällä blogissakin jossain kuvassa vilahtanut kätevä säilytyspaikka on rompetorilta ostettu lelulaatikko. Se on aikoinaan kuulunut jollekin Kyllikille ja palvelee vielä nykyäänkin meidänlaisiamme kuluneiden vanhojen esineiden ystäviä.


Lelujen säilytysasiat ovat siis toistaiseksi melko hyvällä mallilla. Pieni ihminen vie muuten joskus jo ihan oma-aloitteisesti tavaroita paikoilleen, jankutuksesta on siis ollut jotain hyötyä! 

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Kangaspäällysteinen jatkojohto

En ole koko viikkoon ehtinyt tänne blogin puolelle, koska tosielämässä on ollut niin inspiroivaa ja kiireistä. Olen virkannut keittiöön uutta mattoa, etsinyt varastoista vanhoja lakanoita verhoiksi, suunnitellut erästä valaisintuunausprojektia ja siinä sivussa ihastellut kevättä ja vähän villiintynytkin. Kaikki suurimmat projektit ovat vielä kesken, joten niistä ei ole paljon kerrottavaa, mutta aloitetaanpa sitten pikkuasiasta.



Olen tullut vahvasti siihen tulokseen, että kauneudessa ja harmoniassa on kyse yksityiskohdista. Ainakin silloin, kun itse joutuu katselemaan noita yksityiskohtia joka päivä. Kyse on sellaisista pienistä asioista, kuin vaikkapa että ovenkahva ei voi olla eri tyyliä kuin ovi ja että jäljitelmän tunnistaa jäljitelmäksi, kun tarkemmin katsoo. Sama pätee vaatteissakin. Laadukkaan vaatteen saumat ovat suorassa eikä kangas nukkaannu, kun taas halvan vaatteen napinlävestä törröttää langanpätkä – se pieni yksityiskohta, joka ärsyttää aina kun vaatetta käyttää.


Meillä tämä silmää ärsyttävä yksityiskohta (yksi monista) on sähköjohdot. Pistorasiat ovat meidän tarpeidemme kannalta vähän väärissä paikoissa, joten tarvitaan jatkojohtoja. Rasianpaikkoja päästään siirtelemään vasta remontin myötä, joten toistaiseksi pyrkimyksenämme on lähinnä ollut piilotella jatkojohtoja, aika huonoin tuloksin.


Jostain sitten keksin, että ehkä olisi olemassa kauniimpiakin jatkojohtoja ja ehkä niiden kannattaisi piilottamisen sijaan antaa olla reilusti esillä. Onhan olemassa esimerkiksi vanhanmallisia valokatkaisijoita ja muita sähkötarvikkeita remontoijille. Tämä saattaa olla muille ihan tuttua tietoa, mutta itse olin jotenkin hölmösti alistunut niihin rumiin valkoisiin standardijatkojohtoihin, joita kotona oli jo valmiiksi, enkä siis osannut etsiä parempaa.


Ensin ajattelin itse virkata ruman jatkojohdon ympärille suojuksen, mutta koska tekemättömien käsitöiden jono on muutenkin valtava ja törmäsin valmiiksi päällystettyyn johtoon, sitähän piti kokeilla. Kukonaskelkuvioinen jatkojohto ei välttämättä ole niin hieno, että sen haluaisi olohuoneeseensa varta vasten, mutta on se kuitenkin sen verran kiva, että sitä pitää esillä mielellään silloin, kun tarjolla on vain huonompia vaihtoehtoja.

Sitä vielä ihmettelen, miksi nykyajan sähköjohdoissa, ainakin minun löytämissäni, on standardimuotoinen ruma töpseli, vaikka vanha olohuoneen lamppumme todistaa, että toisenlainenkin pää sopisi pistorasiaan. Ehkä pitää vielä jatkaa etsintää, jos vaikka löytyisi tältäkin osin kauniimpia sähkötarvikkeita. Kiinnostuneille tiedoksi, että ostamani jatkojohto on peräisin Clas Ohlsonilta ja pistorasiaosan sisälleen kätkevä pömpeli puolestaan Ikeasta

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Värinvaihdoksia

Olen viime aikoina miettinyt paljon värejä. Kaikki taisi saada alkunsa blogihaasteesta, jossa kysyttiin lempiväriä sisustuksessa. Aihe jäi elämään mielessäni, joten en malta olla jatkamatta sitä nyt uudestaan. 


Minulla on mieltymystä voimakkaisiin väreihin, mutta tunnen oloni epämukavaksi niiden keskellä, jos koen niiden riitelevän keskenään. Minulla ei kuitenkaan ole sellaista synnynnäistä värisilmää, että osaisin etukäteen kuvitella, mitkä värit tai sävyt sopivat yhteen. Yleensä täytyykin edetä yrityksen ja erehdyksen kautta. Tämä ei ole saanut minua luopumaan väreistä, päinvastoin, vaan vuosikausia pidin valkoista sisustusta kerta kaikkiaan tylsänä. Nyttemmin olen oppinut arvostamaan muiden kodeissa sellaista, mitä en itselleni haluaisi, ja ylipäänsä alkanut harkita valkoista taustaväriksi myös meille.


Viime päivinä olen katsellut kotiani sillä silmällä, mitkä värit ja väriyhdistelmät ovat hittejä ja mitkä saavat jäädä pienempään rooliin. Vaikka kyllä minä sen oikeastaan tiesinkin. Mintunvihreä ja vedenvihreä ovat hiipineet meille pikkuhiljaa vähän joka suunnasta, ja oikeastaan puolivahingossa, koska monet vanhat kalusteet, kuten keittiön pöytä ja penkki, ovat olleet jo valmiiksi mintunvihreitä. Sen kaveriksi sopii mielestäni tosi hyvin vaaleanpunainen, josta onkin (todellakin vahingossa!) tullut siitäkin uusi lempivärini. Pienellä varauksella tosin, vaaleanpunaisen sävyn pitää nimittäin olla oikea ja väri pitää yhdistää johonkin, mikä tasapainottaa sen imelyyttä. Kuten esimerkiksi juuri siihen vihreään. Kasvienkin vihreä tuntuu olevan sitä lajia, joka sopii yhteen minkä kanssa vaan. Toinen suosikki on violetti, jota meillä on aika vähän, mutta jota soisin olevan enemmänkin.



Tämän kevään tulokkaamme keltainen saa kuitenkin jäädä vähemmälle. Aluksi olin siitä aivan innoissaan, nyt taas epäileväinen. Ehkä tutustumiseni keltaiseen on vielä kesken tai ehkä en ole vain löytänyt sitä täydellistä sävyä, mutta uskoisin keltaisten hankintojen jäävän tähän.


Vanhat suosikkini kirkkaanpunainen ja sininen ovat lähestulkoon sukupuutossa täällä meillä, enkä oikeastaan enää kovin hyvin ymmärrä, mitä niissä aikoinaan näin. Tai sanotaanko niin, että siniselle voin kuvitella paluun jossain vaiheessa, mutta punainen kauteni tuntuu joltakin historian harhapolulta. Mieltymys väreihin onkin kumma juttu ja etenkin mieltymysten muuttuminen. Muoti tietysti vaikuttaa, mutta väreissä itsessäänkin on varmasti jotain, mikä tiettyinä aikoina vetää puoleensa ja joskus toiste taas työntää luotaan.


Värien yhteensopivuutta on tosi helppo kokeilla kukilla. Juuri millään ei saa nopeammin väriä kotiin, ja ne on helppo heittää pois, kun sen aika koittaa. Nyt kun muistelen, minkävärisiä kukkia olen viime aikoina ostanut, ihan miettimättäkin vanhat suosikit ovat jääneet kauppaan ja uudet rakkaudet tarttuneet mukaan. 

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Kasvikuvia kehyksiin, toistaiseksi

Olen muhitellut muutaman vuoden varastoissani kolmea kasvikuvaa, joista kaksi sain juuri aikaiseksi laittaa kehyksiin. Kuvat ovat mitä ilmeisimmin peräisin vanhasta kasviosta, mutta ostin ne irtonaisina lehtinä joiltakin antiikkimessuilta ja valitsin ne puhtaasti esteettisin perustein. 


Kehykset taas tarttuivat mukaan viime viikolla helsinkiläiseltä kirpputorilta. Nämä eivät ole vielä ne täydelliset kehykset, joiden olen odotellut osuvan kohdalle, mutta jotta kuvien ei tarvitsisi odottaa varastossa toista kolmea vuotta, nämä käyköön toistaiseksi.

Kuvat pääsivät nyt ensihätään ilahduttamaan ”musiikkinurkkaamme”, joka on erittäin epäharkittu kokonaisuus. Suurin osa CD-levyistä on ollut tarkoitus viedä pois olohuoneesta tilaa viemästä, mutta koska niistä aika montaa kuitenkin kuunnellaan, ne saavat vielä olla paikallaan. Pöytä tuli samassa kaupassa sohvan ja mahapiirongin kanssa ja lykättiin tähän nurkkaan odottamaan lopullista suunnitelmaa. Yhdessä LP-levylaatikon kanssa se näyttää kuitenkin aika kivalta, joten miksei se voisi olla tässäkin toistaiseksi.


Molemmat taulut eivät mahdu tälle seinälle yhtä aikaa, mutta ne olisi kuitenkin pidettävä yhdessä (ja hankittava vielä kehys sille kolmannelle), joten parempi paikka näille pitäisi keksiä. Olen kuitenkin vähän sentyyppinen ihminen, etten välttämättä keksi sitä täydellistä paikkaa ennen kuin olen katsellut näitä tässä ajelehtimassa muutaman kuukauden.


Helsingistä tarttui muuten mukaan myös vanhoja karttakirjan lehtiä, jotka haluaisin nekin kehystää seinille. Etsin kirpputoripöydän pinosta Etelä-Amerikkaa ja Afrikkaa, koska niissä olemme matkailleet ja niillä olisi meille siksi merkitystä, mutta jäljellä oli enää muita maanosia ja alueita. Olisi mukavaa, jos kodissa olevilla esineillä olisi jokin erityinen merkitys tai tarina, mutta hienot ja edulliset karttalehdet tarttuivat silti mukaani. Ehkä laitamme nekin seinälle toistaiseksi, kunnes jostain tulee vastaan ne täydellisesti meille sopivat karttalehdet.

Toistaiseksi on muutenkin mielestäni ihan hyvä sana sisustuksessa ja elämässä. Ei voi tietää, mikä miellyttää vuoden, saati kymmenen vuoden päästä, joten kannattaa mieluummin elää hetkessä ja nauttia asioista toistaiseksi, kunnes tulee tarvetta muuttaa niitä. 

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Junghans-kello sai kaverin

Suhteeni kelloihin on huolimaton. Vuosikausia olen elänyt ilman rannekelloa, ja aika pitkään kodissamme ainoa tarkan ajan näyttänyt kello oli mikron digitaalikello. Joskus pari vuotta sitten keittiöön hankittiin ihana vaaleanpunainen Junghans-kello, mutta se on vedettävä ja jätättää, joten käytännössä se on ihan viime aikoihin asti lähinnä seissyt. Nyt olen ottanut pienen ryhtikampanjan kellon kanssa ja yrittänyt vetää sen joka päivä, koska kaunista kelloa on kiva paitsi katsella mutta sen soisi olevan myös tarpeellinen.


Pastellinväriseen Junghansiini olen suorastaan rakastunut. Viime viikolla kävi sitten tuuri, kun törmäsin kirpputorilla valkoiseen pyöreään Junghans-seinäkelloon. Tämä yksilö taitaa olla uudempaa tuotantoa, koska se on mitä ilmeisimmin ollut patterikäyttöinen jo alun perin. Vedettäviä kelloja ei meillä ehkä jakseta paimentaa käymään enempää kuin yhtä, joten patterikäyttöinen sopii tänne paremmin kuin hyvin, enkä toisaalta innostu ajatuksesta muuttaa vedettävän kellon koneisto uudenlaiseksi, koska mukana häviäisi pala historiaa. Nuoruudestaan huolimatta tämäkin kello on pääosin posliinia ja mielestäni ilmekin on aika samanlainen kuin vanhalla kaverillaan, mitä nyt kellotaulua ympyröi kapea reunus muovia.


Uusi kello on nyt ainakin toistaiseksi olohuoneessa, ja siinä ne saavat raksuttaa saman seinän vastakkaisilla puolilla toisen Junghansin kanssa. On muuten ihanaa kuunnella kellon raksutusta, siitä tulee sellainen tunne kuin olisi loputtomasti aikaa. Jonkinlainen mummolatunnelma. Toiset tietysti ajattelevat, kuinka aika joka sekunnilla juoksee eteenpäin, mutta minä pidän raksutusta hyvänä taustaäänenä vaipua ajatuksiinsa.


Leväperäisyydellä kellojen suhteen ei muuten ole mitään tekemistä sen kanssa, että olisin aikatauluista vapaa. Olen tosiasiassa kellontarkka rutiinien rakastaja, ja vaikka kelloja ei ole näkyvissä, se ei tarkoita, ettei niitä katsottaisi, esimerkiksi kännykästä. Ilman näkyviä kelloja arki vain on hiukan hankalampaa, joten vielä ainakin yksi kappale makuuhuoneeseen meille pitäisi löytää.