perjantai 28. helmikuuta 2014

Gluteenittomat ja maidottomat laskiaispullat

Minulla on salainen pahe: himoitsen joka vuosi laskiaispullia. Koska vehnä ja maitotuotteet eivät enää kuulu ruokavaliooni, teen pullani gluteenittomina ja maidottomina. Kyseessä on sikäli outo himo, että en syö tavallisia leivonnaisia kovinkaan usein, enkä niitä myöskään himoitse, joten en tiedä, mistä tämä pullahimo on saanut alkunsa. Ehkäpä siitä, että syntinen kermapulla on jotenkin niin ylitsevuotavan liiallinen jo ajatuksena, että kerran vuodessa sellaisella pitää päästä herkuttelemaan. Lisäksi perinteetkin alkavat jo velvoittaa, koska jos pullia on tehnyt jo monta vuotta peräkkäin, on niitä pakko tehdä aina vaan uudestaan.


Korvasin pullataikinassa maidon kauramaidolla, jauhot gluteenittomalla jauhoseoksella ja sokerin tummalla ruokosokerilla. Kermavaahdon tilalle laitoin kookoskermaa vatkattuna ja mansikkahillonkin korvasin mansikkasurvoksella, jonka makeutin hitusella sokeria ja sakeutin chia-siemenillä (lähinnä siksi, ettei meillä ollut mansikkahilloa). Mitään terveyspullia nämä eivät silti ole, sillä laskiaispullien kohdalla ei kerta kaikkiaan voi ajatella pelkkää terveellisyyttä. Pullataikinan ohje on peräisin Skorpionin keittiöstä, mutta muokkasin sitä hieman.


Gluteenittomat ja maidottomat pullat (9 pientä pullaa)

1,25 dl maitoa
1 tl psylliumjauhetta
½ dl tummaa ruokosokeria
1 kananmuna
½ tl suolaa
1 tl kardemummaa
½ pss kuivahiivaa
vajaa 3 dl gluteenitonta jauhoseosta
50 g sinistä Keijua sulatettuna

Voiteluun:
kananmunaa

Pinnalle:
raesokeria

Kuumenna maito kädenlämpöistä hieman lämpimämmäksi ja sekoita sen joukkoon psyllium. Lisää sokeri, muna ja mausteet. Sekoita kuivahiiva jauhoihin ja jauhot taikinaan. Lisää lopuksi sulatettu margariini. Anna kohota noin puoli tuntia. Nostele sitten taikinasta sopivankokoisia kokkareita pellille ja muotoile niitä kevyesti pulliksi. Voitele munalla ja ripottele päälle raesokeria. Paista 200 asteessa 15–20 minuuttia.

Taikinaa ei siis vaivata. Gluteenitonta taikinaahan ei tarvitse kohottaa kuin kerran, ja tällä yhden kohotuksen menetelmällä taikina kannattaa jättää hiukan löysäksi. Gluteenittomia pullia voi kai tehdä kahdellakin kohotuksella, mutta tämä on oma hyväksi havaittu tapani sekä sämpylöissä että pullassa. Vaivaamatta pullista tulee toki hiukan kulmikkaan näköisiä, mutta sehän ei haittaa mitään.

Nyt kun vielä pääsisi jotenkin orientoitumaan laskiaistunnelmaan, vaikka lumesta ei ole tietoakaan ja tutut laskiaisriehatkin on sään vuoksi peruttu. Olen aika tyytyväinen, että huomenna alkaa maaliskuu, ehkäpä nämä nykyiset kelit alkavat tuntua jotenkin normaalimmilta eivätkä aiheuta enää epämukavaa tunnetta siitä, että vuodenajat ovat sekaisin.    

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Laiskan puutarhurin viljelysuunnitelma

Tähän aikaan vuodesta on ilmeisesti paras aika alkaa suunnitella tulevan kesän viljelmiä. Minä en kuulu niihin ihmisiin, jotka selailevat siemenluetteloita jo heti tammikuussa, vaan pikemminkin olen viime tipassa hakenut siemenet ja taimet torilta tai läheisestä Agrimarketista ja tyytynyt siellä oleviin valikoimiin. Esikasvatustakaan en ole koskaan suorittanut itse, koska olen saanut äidiltä hyvin niitä taimia, joita torilla ei myydä. Toinen syy on sitten se, että jostain syystä unohdan aina sisäkasvien kastelun ja ne kuolevat. Ulkona kasvimaalla kasteluviivettä saa paremmin anteeksi ja asia on muutenkin helpompi muistaa, jos koko tienoo huokailee helteen kourissa.


Viljelyhommissa filosofiani on yksinkertaisuus. Tarkoituksena on tuottaa syötävää mahdollisimman vähällä vaivalla. Tästä syystä olen aika lailla hylännyt kaikki viljelijän taitoja vaativat erikoisemmat kasvit ja keskittynyt takuuvarmoihin sadontuottajiin.

Hyviksi havaittuja ovat olleet ainakin mangoldi, pinaatti, punajuuri, herne ja kesäkurpitsa. Mangoldi on naurettavan helppo ja satoisa jopa minunkaltaiselleni epäviherpeukalolle,  ja pinaatti on äidin taimilla onnistunut hyvin. Punajuuret taas tekivät viime vuonna pienimuotoisen yllätyksen, kun niitä oli niin hauska ja helppo kasvattaa. Hernettä en jaksanut tukea lainkaan, mutta se kasvoi silti hyvin, vaikka sato olikin hiukan hankala poimia herneenvarsiryteiköstä. Ei kuitenkaan niin hankala, että aikoisin tukea herneitä tänäkään vuonna. Kesäkurpitsan pääsyä suosikkilistalle ei varmaan tarvitse perustella kenellekään, joka on sitä koskaan viljellyt.


Kasvimaalla kasvoi viime vuonna myös porkkanaa, retiisiä, nauriita, sipulia, kyssäkaalia ja lehtikaalia. Porkkanan sato oli vähän vaihteleva kasvupaikan mukaan, joten tänä vuonna pitää satsata maan kääntämiseen syvemmältä. Retiiseihin iski joku tauti, mutta itse en niitä edes syö, joten asia saa olla miehen huolena. Sipulit kasvoivat erinomaisesti, mutta kyssäkaalia ja nauriita en ajatellut tänä vuonna laittaa ollenkaan, koska niiden varjeleminen tuholaisilta osoittautui hankalaksi eikä niiden maku ole niin ihmeellinen, että jaksaisin nähdä vaivan. Lehtikaaleissakin viihtyi ilmeisesti kaalikoi, mutta ankarasta torjunnasta johtuen (tai sitten sattumalta) kasvit kasvoivat kuitenkin ihan hyvin ja antoivat satoa vielä pitkään syksyyn. Syksy tulikin vietettyä lehtikaalisipsejä mutustellessa ja tuohon kasviin ihan viimeistä hippua myöten hullaantuessa, joten sen vuoksi voin vähän vaivaa nähdäkin.


Aivan itsestään selvänä pidän sitä, että viljelen myös erilaisia salaatteja ja kasvatan yrttejä. Viime vuoden yrttiviljelmä oli sen verran kattava, etten ajatellut lisätä listaan tänä vuonna muuta kuin korianterin. Ja olihan meillä vielä puuvajan seinustalla kirsikkatomaatteja sekä kompostin päällä ja ruukussa jättikurpitsaa, joita pitää ehdottomasti kasvattaa myös tänä vuonna niitäkin. Niin ja perunaa pitää tietysti olla muutama taimi. 



Eipä tässä siis oikeastaan ole paljon ollenkaan valmistautumista viljelykauteen, ellei sitten äiti sattuisi lopettamaan taimien esikasvatusta. Luonnonmukaiset lannoitteet eli suomeksi sanottuna eläinten kakka tulee veljen maatilalta, joten sitäkään ei tarvitse murehtia. Jotenkin sormia kuitenkin on vähän syyhynnyt päästä viljelemään jo nyt, joten kasvatin paremman puutteessa auringonkukan versoja. Pieni muistutus siitä, mikä parin kuukauden päässä odottaa! 

tiistai 25. helmikuuta 2014

Kahvia ja kuppeja

En ole aikoihin juonut kahvia, koska se saa vatsani kipeäksi. Hiljattain kuitenkin kuulin tai luin jostain, että kofeiinitonta espressoakin on olemassa ja se voi olla hyvää. Tavallisessa kaupassa tällaista herkkua ei tietenkään ole saatavilla, joten odotin seuraavaa pääkaupunkireissua ja vierailua kunnon kahvikaupassa. Jos aikoo juoda kahvia vain harvoin ja silloinkin kofeiinittomana, sen on paras olla hyvää.


Helsingin Kampin Kaffecentralenista tuli kotiini mukaan huumaavan tuoksuvaa ja aika älyttömän kallista kofeiinitonta espressoa, josta kofeiini oli myyjän mukaan poistettu jollakin vesimenetelmällä. Toisin kuin muissa menetelmissä, tällöin juomaan ei lisätä kemikaaleja ja siten vierasta makua ja terveydelle kenties haitallisia ainesosia. Olin todella vaikuttunut myyjän ammattitaidosta ja siitä innosta, jolla hän paneutui tähän kahvinkaipuuseeni. Sain jopa kaupan päällisiksi kupillisen valitsemaani kahvia paikan päällä.

Toinenkin kupillinen kotona maistui vielä hyvältä, mutta seuraavana päivänä tuttu vatsan korvennus palasi ihanien makumuistojen vanavedessä. Eipä tainnutkaan olla kiinni pelkästään kofeiinista tämä vatsan kipuilu.


On oikeastaan paljon helpompaa elää niin, että hyväksyy tosiasiana, ettei voi syödä tai juoda jotain. Joutuu pettymään aina uudestaan, kun sallii itselleen luvan kokeilla jälleen kerran. Vähän sama kuin jalkansa amputoinut joutuisi parin viikon välein heräämään ja huomaamaan, että jalka on tosiaan kadonnut. Paljon mukavampi, jos voi hankkia proteesin ja keskittyä uuden elämän harjoitteluun. Vähän epäkesko vertaus, mutta pointti käynee siitä selville.

Näistä kahviasioista päästään luontevasti kahvikuppeihin, joita olen hiljakseen yrittänyt keräillä. Paino sanalla hiljakseen, sillä tämä kuvissa oleva ruusukuppi taitaa olla ensimmäinen sitten viime kesän. Tässä kyseisessä kupissa lukee pohjassa Lampinen, ja keskustelupalstalta löytämäni tiedon mukaan kyseinen tehdas toi Suomeen ennen sotia astioita ja painoi niihin täällä kuviot.


En oikeastaan tiedä, mitä varten noita kahvikuppeja havittelen, kun kahvinjuonti taitaa nyt olla lopullisesti entistä elämää. Riittääkö pelkästään kaunis ulkonäkö syyksi? Vähän enemmän tarpeeseen tuli toinen ostos, kun hankin kirpparilta venäläisen käsinmaalatun teeastiaston, yhteensä kuusi kuppia. Tämä on muuten melkein samanlainen kuin se violetti ihana kupisto, jonka tyhmyyksissäni jätin ostamatta. Tykkään tästäkin, mutta en silti niin paljon kuin violetista.

Kovin käytännöllinen ei taida olla tämäkään ostos, kun nämä pitää kaiketi pestä käsin. Pelkään hajottavani, mutta eipä näitä raaski kaapin kätköihinkään jättää. 

maanantai 24. helmikuuta 2014

Suosikkipahikset ja lempivärit

Sain Punaiselta Pihlajalta haasteen. Täältäpä siis tulee vastauksia!

1. Suosikkivärisi sisustuksessa?
Tällä hetkellä ehdottomasti mintunvihreä. Tykkään kyllä muutenkin väreistä, joskus tuntuu että vähän liikaakin. Muiden kodeissa ihailen joskus hillittyjä vaaleita sisustuksia, mutta itse tartun sitten kuitenkin aina väreihin. Tällä hetkellä mintunvihreän lisäksi meillä näkyy muun muassa vaaleanpunaista, violettia ja pinkkiä. Keltaistakin on tullut pieninä pisaroina, kuten lapsen keinutuolissa, josta en oikein ole varma, sopiiko se muihin väreihin. Se on kuitenkin keinujan ahkerassa käytössä, joten olkoon paikoillaan. Viime aikoina olen yrittänyt opettaa itselleni, että valkoinenkin on väri ja voisi toimia ihan kivana taustana kaikille kirkkaammille väreille.



2. Designesine/-huonekalu, joka ei ikinä tule meille
Suurin osa designesineistä tai -huonekaluista ei varmaan koskaan tule meille, koska tyyliltään ne eivät sopisi muihin tavaroihimme ja koska ostamme muutenkin mieluummin vanhaa. Mutta jos nyt joku inhokki pitää valita, niin sanotaan vaikka Eero Aarnion Screw-pöytä


3. Hurmaavimmat henkilöhahmot tv:ssä?
Nyt päästiin siihen kysymykseen, jota oikein odotin. Läheisilleni olen jankannut jo varmaan kyllästymiseen asti The Wire – Langalla -sarjan hienoudesta, ja sieltä suosikkihahmoiksi nousevat sympaattinen narkkari Bubbles ja melkein yhtä sympaattinen roisto Omar Little. Jälkimmäinen on muuten myös presidentti Obaman suosikkihahmo tv:ssä.

Bonuksena on pakko mainita vielä Breaking Bad -sarjassa metamfetamiinibisneksen kylkeen kiinni pääsevä luuseri Jesse Pinkman, joka on sarjan alkaessa ehkä maailman ärsyttävin hahmo ikinä mutta joka jossain vaiheessa voittaa katsojat puolelleen.

Minua näköjään kiehtovat telkkarisarjoissa ristiriitaiset antisankarit. Kumpikin yllä mainittu sarja pohjaa kyllä muutenkin poikkeuksellisen realistisesti käsikirjoitettuihin ja taitavasti näyteltyihin henkilöhahmoihin.


4. Suosikki leivonnassa?
Tulipa paha kysymys. En leivo gluteenittoman ja maidottoman ruokavalioni vuoksi perinteisiä leivonnaisia kuin hyvin harvoin. Raakakakkuja ja muita raakaherkkuja leivon silloin tällöin, mutta kokeilen yleensä aina uusia ohjeita, joten suosikkeja ei ole päässyt muodostumaan. Jos voisin syödä mitä vaan, suosikkini olisi ehkä uunituore kanelipulla. Tämä on siis suosikki nimenomaan syöjänä, pullan leipojana olen aika surkea. Gluteenitonta suklaakakkua syön myös mielelläni silloin tällöin.

5. Viisi blogisuosikkia?
Suosikit vaihtelevat aika ajoin, mutta valitsen nyt viisi kivaa blogia, joista suurimpaan osaan olen vasta hiljattain törmännyt. 

tiistai 18. helmikuuta 2014

Ruusuja purkissa

Olen saanut jostain ihan järkyttävän sisustusinnostuksen. Oikeastaan se taisi lähteä käyntiin silloin, kun laitoin makuuhuoneen lintutaulun seinälle. Tajusin samalla jotain. Nimittäin että minun ei tarvitse odottaa remontin valmistumista voidakseni miettiä sisustuksen yksityiskohtia. Oikeastaan juuri päinvastoin. Nyt kun seinissä on vielä vanhat tapetit, voin kokeilla taulun paikkoja niin monta kertaa kuin huvittaa, eikä haittaa yhtään, vaikka tulisi tehtyä virhearviointeja.


Samalla olen myös tullut pohtineeksi, minkälaisista asioista sisustuksessa tykkään. Niin kuin on ehkä jo tullut selväksi, en halua vain mennä kauppaan ja ostaa kaikkea, mitä mieli tekee. Jollekin toiselle se ehkä sopii, muttei minulle. Minussa asuu pieni hippi, jonka mielestä olisi aivan järkyttävää luonnonvarojen tuhlausta ostaa koko ajan uutta kamaa, kun maailmassa on jo niin paljon kaunista vanhaa. (Sitäpaitsi vanhat tavarat ovat hienompia.) Samasta syystä emme ajatelleet esimerkiksi hankkia keittiön kaapiston tilalle uutta suoraan kaupasta, vaan kunnostaa vanhan. No, onhan budjetillakin tässä asiassa osansa, mutta vanhan kunnostaminen sopii muutenkin paremmin tyylilleni.


Jotain pientä kivaa voi kotiin saada ihan puoli-ilmaiseksikin. Kuivasin pystyyn kuolleet ruusut ja laitoin ne näytille vanhaan Riihimäen lasipurkkiin. Oransseista ruusuista tuli kuivuessaan ihanan vaaleanpunaisia. Tällaisista sisustuselementeistä on helppo päästä eroon, kun aika niistä jättää.


Nuukaileva ja uusiokäyttävä sisustus sopii minulle myös siksi, että kyllästyn ihan älyttömän helposti. Ostin meille uudet olohuoneen verhotkin vasta toissa kesänä, mutta jo nyt ne tekisi mieli ottaa alas. Ehkä laitan ne muutamaksi kuukaudeksi kaappiin, jos ne vaikka näyttäisivät takaisin otettaessa erilaisilta. Kevättalven valo, joka taas kohta toivon mukaan ilmestyy jostain, olisi muutenkin mukava saada sisälle viimeistä valonsädettä myöten.

Tämä leuto epätalvi saisi muutenkin jo loppua. Tänään ilmassa oli ihan pieni häivähdys kevättä, kun aurinko yritti ujosti pilkottaa pilvien takaa. Samalla ympärillä näytti siltä, että olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka lokakuu. Tänään oli myös ensimmäinen päivä, kun tajusin lintujen taas laulavan. Linnut eivät voi olla väärässä, joten toivoa on! 

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Lakanat rypyssä

Siivouspäivän paras hetki on se, kun saa illalla käpertyä puhtaisiin lakanoihin. Paitsi että aina se ei ole niin yksinkertaista.

Ostin meille hiljattain uudet pussilakanat ja tyynyliinat, koska vanhoista suurin osa alkaa olla aika eriparisia, eivätkä vanhat värit ja kuositkaan enää miellytä. Eilen sitten yritin silittää lakanoita ensimmäistä kertaa pesun jälkeen, eivätkä rypyt meinanneet oieta millään. Toinen pussilakana tuntui menettäneen pesussa muotonsa niin totaalisesti, ettei sitä enää saanut taiteltua edes tasaiseksi pakaksi, aina tuli johonkin kohtaan ryppyjä. En tiedä saisiko sen vielä takaisin suorakaiteeksi venyttämällä kosteana. 


Osansa kurttuisuuteen voi olla meidän vanhalla pesukoneellakin, joka tuntuu joskus jättävän lähes kaiken ryppyiseksi. Vai johtuuko se vain meistä, jotka emme koskaan tunnu ehtivän tyhjentää pesukonetta heti kun se on käynyt loppuun? Puhtaat ja sileät lakanat ovat kuitenkin niitä elämän pieniä iloja, joista haluaisin pitää kiinni. Aika tarkalleen vuosi sitten harjoittelin lakanoiden mankeloimista, mutta se on jäänyt ihan täysin, koska tuntui liian vaivalloiselta. Ehkä pitää alkaa harjoitella uudestaan.

Makuuhuoneen sänkymme on muuten tuunattua tavaraa. Meillä oli tässä hiljattain jopa parin vuoden mittainen ajanjakso, jonka aikana nukuimme patjalla lattialla. En ole ajasta erityisen ylpeä, varsinkaan, kun silloinen futonpatjamme meni varmaankin pilalle tämän kohtelun takia. Futonin allahan pitäisi ilman kiertää, mutta suoraan lattiaa vasten asetettuna se hikistyy ja kostuu. No, sänkyä ei saatu ostettua, koska silloin oli edessä tilapäinen muutto ulkomaille, eikä ylimääräistä tavaraa haluttu vaivoiksi nurkkiin pyörimään.


Tänne maalle muuttaessamme yritimme nukkua joitakin öitä lattialla, mutta vanhan puutalon pienelämä eli hyönteiset tekivät touhusta liian hurjaa. Ei täällä nyt mikään eläintarha sentään lattioilla vilistä, mutta kun  muutamana aamuna löytää sängystään tunnistamattomia pikkuotuksia, ei lattialla nukkuminen enää tunnu houkuttelevalta.

Siihen hätään otimme työn alle vanhempieni vanhan täyspuisen 80-luvun sängyn, sahasimme siitä massiivisen päädyn irti ja käsittelimme sen tummalla kalustelakalla. Samalla tohinalla tuli hankittua uusi ja erittäin hyvä futonpatja.


Tuunattu sänky on ollut hyvä väliaikaisena ratkaisuna, mutta mielessä siintelee jo muita vaihtoehtoja. Rautasängystä haaveilen, mutta koska makuuhuoneemme todennäköisesti tulee jossain vaiheessa siirtymään yläkertaan, matalan vinokaton alle pitää kehitellä jonkinlainen erityisratkaisu.

No mutta entäs ne lakanat. Kiinnostaisi tietää, miten onko muilla tällaisia ryppyongelmia lakanoiden kanssa ja miten niistä päästään. Entä mistäköhän löytyisi suomalaista standardikokoa pienempiä pussilakanoita, jotka sopivat vanhaan täkkiin? Onkohan tämä pussilakanatouhu yleensäkin näin vaikeaa vai teenkö vain siitä hankalaa… 

torstai 13. helmikuuta 2014

Keittiön pöydän ääressä

Meillä on riehunut pari päivää vatsatautiepidemia, ja perheen pienimpään näyttää lisäksi iskeneen flunssakin. Nämä eivät ole niitä arkielämän huippuhetkiä, joten olen yrittänyt karsia aikataulusta kaiken ei-niin-välttämättömän. Itselläni olo on eilisen aallonpohjan jälkeen kuitenkin jo hieman helpottanut, joten johan tässä ehtii bloggaamaankin.

Sain Suvilta Yläkylän tuuliviiristä haasteen kertoa oman kodin lempipaikasta. Kuten olen jo moneen otteeseen maininnut, meillä on kotona niin keskeneräistä, että lähes kaikissa huoneissa on jotain, minkä haluaisin muuttaa. Toisaalta lähes jokaisessa huoneessa on myös kivoja paikkoja ja suosikkihuonekaluja, joten vaihtoehtoisia lempipaikkoja on useampikin.


Ensin meinasin valita lempipaikakseni keittiön puusohvan, koska sillä pötköttelemme usein yksivuotiaan kanssa lukemassa hänen kirjojaan. Sohvalla on myös kiva lukaista lehteä, jos tekee mieli hetki lepäillä. Tästä huolimatta valitsen kuitenkin keittiön pöydän. Olen ollut tosi onnellinen viime kesänä löytämästämme pöydästä, joka tuli meille ilmaiseksi ja korvasi mäntypuisen pirtinpöydän. Vanha pöytä oli tosi kulunut ja omaan silmääni väärää tyyliä, joten tämä toinen pöytä tuntuu onnenpotkulta, vaikka kulunut se on sekin.

Keittiön pöydän ääreen houkuttelee tietenkin ruoka. Olen aina ollut perso hyvälle ruualle ja tykännyt myös sen laittamisesta, joten arvostan ruokapöydän ääressä vietettyjä hetkiä. Pyrimme siihen, että söisimme kotona ollessamme samaan aikaan ja kaikki saman pöydän ääressä, perheen pienimmän liityttyä ruokavahvuuteen vielä entistä enemmän. Valitettava paha tapa niin minulla kuin miehelläkin on kuitenkin ruokapöydässä lukeminen, joten mitään täydellistä tapakasvatusta nämä yhteiset ruokahetket eivät ole.


Entisessä elämässäni pieni onnenhetki oli aamupalan yhteydessä rauhassa nautittu sanomalehti, mutta kun keskittyneeseen lehdenlukuun ei enää ole mahdollisuutta, haluan pitää tavasta kiinni edes pieninä murusina kaikissa niissä väleissä, missä lehteä hiukankin ehtii selailla. Tästä johtuen muuten pöytä on aina täynnä vanhoja sanomalehtiä, koska mielessä kytee pieni toivo, että sen eilisenkin lehden ehtisi vielä lukea kunnolla…


Keittiön pöydän ääressä on myös mukava suunnitella tulevaa. Tai ei se aina niin mukavaa ole, kun on pakko kaivaa kalenterit esiin ja yrittää sovittaa sinne jotain mikä ei ota mahtuakseen. Toisaalta on hauska visioida uusia remontteja ja sisustusjuttuja samalla kun syödään iltapalaa. Jostain syystä saan parhaat ideani nykyään iltaisin, tai ainakin illalla niitä ehtii miettiä, kun pikkuihminen on jo nukkumassa. Aika tyypillinen lause iltavuorosta palaavalle miehelle on: ”Hei, mulla on idea!” Nykyään hän on jo sen verran tottunut näihin ideapurkauksiin, ettei välttämättä näytä siltä, että haluaisi heti paeta ovesta takaisin ulos. 


Pöytämme on siitä käytännöllistä mallia, että sen saa kokoon pieneksi, kolmelle ihmiselle juuri sopivaksi pöydäksi, mutta vieraiden tullessa sen saa pidennettyä sopivaksi jopa kymmenelle. Arkielämässä pyrimme pitämään pöydän pienenä paitsi tilankäyttösyistä, myös siksi, että isompi pöytä keräisi aivan mahdottomasti tavaraa.

Viime aikoina olen miettinyt, pitäisikö pöydälle sittenkin hankkia pöytäliina. Pöydän maalipinta on kauniisti kulunut, mutta toisaalta kulunut pinta ei välttämättä ole kovin helppo pitää puhtaana. Vahankankaista en kuitenkaan niin innostu. Joskus pidän pöydällä pientä valkoista puuvillaliinaa, mutta se on pikemminkin koriste. 

Tämä oli muuten ensimmäinen blogihaaste, johon olen koskaan osallistunut. Ja nyt se pitäisi vielä jakaa viidelle bloggaajalle eteenpäin. Valintani ovat


Napatkoot haasteen muutkin jotka tahtovat!

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Tee-se-itse-lasimaljakko

Kotiin on aina kiva saada jotain uutta, ja vielä parempi jos se on jotain uniikkia ja käsityönä tehtyä. Meille kotiutui eilen uusi vihreä lasimaljakko, jonka – yllätys, yllätys – olen tehnyt itse!


Kävin vuodenvaihteessa Humppilan entisellä lasitehtaalla työasioissa ja sain tilaisuuden kokeilla lasinpuhallusta erään yrityksen tiloissa, joka edelleenkin pitää lasinpuhalluksen perinteitä yllä Humppilassa. Humppilahan on yksi perinteisiä suomalaisia lasitehtaita esimerkiksi Nuutajärven ja Riihimäen rinnalla, ja vaikka tehdasmainen lasintuotanto on paikalla jo loppunut, tiloissa syntyy esimerkiksi taidelasia.


Paikan päällä voi myös kokeilla lasinpuhallusta itse. Totuuden nimissä on mainittava, etten minä sitä maljakkoa nyt ihan kokonaan itse tehnyt. Homma ei todellakaan ollut aivan niin helppoa kuin miltä se näyttää. Mutta itse tekemisestä sai mukavan illuusion kokeneen lasinpuhaltajan opissa, ja pääsin puhkumaan ja puhaltamaan ihan keuhkojeni täydeltä.


Ja kaikeksi onneksi maljakosta tuli oikeasti hieno. Ei vain joku kaappiin piilotettava muisto vaan käyttöesine. Valmista maljakkoa hakiessani (puhalluksen jälkeen se piti jättää paikan päälle vielä viimeisteltäväksi) olin uudesta esineestä niin innoissani, etten malttanut olla heti ostamatta vaasiin kukkia, jotta näkisin paremmin miltä se näyttää. Ja muutamasta pienestä kauneusvirheestä huolimatta se on totisesti aivan sairaan hieno. Jotainhan on jätettävä myös oikeille lasinpuhaltajille, joten itse tehdyssä saa ollakin pari ylimääräistä kuprua.

Humppilan lasitehtaasta tulee muuten myös nostalgisia mielikuvia. Lapsena kävimme lasin takaa kurkkimassa puhaltajien työtä ja ihmettelemässä kuumana hehkuvaa lasimassaa. Muistan vieläkin, miten hurjalta tuntui ajatus siitä, että kovat lasiesineet olivatkin tekovaiheessa kuumaa ja valuvaa massaa. Olisinpa tiennyt silloin reilut parikymmentä vuotta sitten, että pääsen vielä kokeilemaan hommaa itse. 

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Kikherneitä suklaakakkuun

Minulla oli eilen synttärit, ja äiti oli leiponut suklaakakkua. Kun kakku oli tosi hyvää ja kuulemma vielä tosi helppoa tehdä, on pakko jakaa ohje. Helppojen ja hyvien leipomusten ohjeita varmaan ole koskaan liikaa niihin tilanteisiin, kun kyläilijät jo melkein kolkuttelevat ovella. Lisäksi tämä on helppo gluteeniton ohje niille, joiden kaapissa ei satu valmiiksi olemaan gluteenittomia jauhoja, koska kakkuun ei tule jauhoja ollenkaan.


Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen kuullut kikherneitä käytettävän leivonnassa, mutta kylläkin eka kerta, kun itse maistan tällaista kakkua. En tiedä johtuuko kikherneistä vai mistä, mutta tämä pääsi suklaakakkureseptieni parhaimmistoon. Äiti oli vielä käyttänyt minttusuklaata tavallisen tumman suklaan sijasta, mikä ei ollut yhtään hullumpi ratkaisu.


Alkuperäinen ohje on Kotiliedestä ja tarkemmin sanottuna jostakin gluteenittomasta leivontakilpailusta. Kakun kanssa suositellaan tarjottavaksi marjoja tai hedelmiä, mutta omasta mielestäni tämä oli parhaimmillaan ihan sellaisenaan.

Gluteeniton suklaakakku

250 g pilkottua tummaa suklaata
500 g kikherneitä esim. tölkistä
4 munaa
150 g (vajaa 2 dl) sokeria
2 tl leivinjauhetta
päälle tomusokeria

Voitele ja leivitä (muista käyttää gluteenittomia korppujauhoja, jos teet kakkua keliaakikolle) kakkuvuoka, jonka halkaisija on noin 20 cm. Sulata suklaa. Mittaa kikherneet ja kananmunat tehosekoittimeen ja sekoita tasaiseksi seokseksi. Lisää sokeri ja leivinjauhe ja sekoita vielä hetki. Lisää sulatettu suklaa ja anna ainesten sekoittua kunnolla.
Kaada seos kakkuvuokaan ja paista uunissa 200 asteessa noin 40 minuuttia. Anna valmiin kakun jäähtyä hetki. Sirottele pinnalle siivilän läpi tomusokeria.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Siivousintoa ja sunnuntaivieraita

Miehen pikkuveljen häitä juhlittiin viikonloppuna Turussa, ja ohikulkumatkalla olleet sukulaiset pysähtyivät sunnuntaina häistä palatessaan meidän luonamme kahvitauolla. Pöydälle ilmestyi sekä tulppaaneja että ruusuja, ja häistä ylijääneinä mukaan otetut macaron-leivokset otettiin jääkaapista. Ne ovat anopin käsialaa, itse en ole macaroneja koskaan edes yrittänyt leipoa.


Meillä muuten noudatetaan aina samaa kaavaa ennen vieraiden tuloa. Koska emme ole kovinkaan innokkaita siivoamaan eikä aikaakaan siihen puuhaan tunnu koskaan olevan riittävästi, viime hetkellä ennen vieraiden kaartamista pihaan meillä heitellään komeroihin väärässä paikassa lojuvia roinia ja joskus vielä imuroidaankin, vaikka auto jo näkyisi pihatiellä. Eihän lähisukulaisten tai ystävien kesken niin tarkkaa olisi, mutta haluan kuitenkin näyttää kotiamme vähän kauniimmassa kunnossa ainakin niille ihmisille, jotka eivät ihan päivittäin meillä käy.


Vieraiden kutsuminen onkin ihan paras tapa saada koti pysymään edes jonkinlaisessa kunnossa. Syksyllä pikkutintan 1-vuotissynttäreiden aikaan huomasimme miehen kanssa siivoavamme jopa kaappeja, vaikkei niihin kukaan synttärivieras varmasti kurkistaisikaan (no lapsista ei tiedä, vaikka olisivat kurkistaneetkin). Silloin tosin siivouspuuha aloitettiin vähän aikaisemmin kuin juuri ennen vieraiden saapumista.


Oma silmä tottuu kaikkeen epätäydelliseen niin nopeasti, että vasta kun on kutsuttu joku kylään, muistaa katsoa kotiaan muutenkin kuin kiireisin arkisin silmin. Esimerkiksi vasta nyt sain aikaiseksi viedä joulukuusen jalan komeroon olohuoneen lattialta lojumasta, ja joskus meillä on katseltu repsottavaa eteisen lamppuakin viikkotolkulla, kunnes vasta vieraiden tulo on tuntunut tarpeeksi hyvältä syyltä korjata se.


On ihan hyvä olla hiukan vieraskorea, koska siitä hyötyy eniten itse. Pakko on paras muusa, se pätee siivouksessakin. 

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Lintutaulu seinälle

Alkuviikosta esittelin uutta vanhaa lipastoamme, ja nyt saman tien sain ripustettua taulun seinälle sen päälle. Huomattavan nopea siirtymä tuumasta toimeen minun mielestäni, vaikka taulun juliste onkin muhinut varastoissani jo yli kaksi vuotta. Ostin julisteen aikoinaan Helsingin Papershopista jo ennen kuin edes asuimme täällä. Silloin muutto oli kuitenkin jo tiedossa, joten näille seinille sen on ollut tarkoituskin päätyä.


Tämä onkin ensimmäinen taulu, jonka olen täällä saanut seinälle. Kaikki kiteytyy taas remontin hitaaseen edistymiseen. Koska kaikki huoneet on tarkoitus jossain vaiheessa tapetoida uudelleen, tuntuu hölmöltä nyt miettiä viimeistelyvaiheen sisustusasioita, kuten esimerkiksi tauluja. Toisaalta on kyllä aika ankeaa asua vuosikausia ilman tauluja remonttia odotellen, koska on aika selvää, ettei esimerkiksi tämän makuuhuoneen pintamateriaaleissa tule tapahtumana mitään radikaalia vielä aikoihin. Hinku olisi kova, mutta ensin pitäisi hoitaa kaikkea kiireellisempää, kuten ulkokatto, talon ulkovuoraus sekä yläkerran uusi vessa. Niin ja onhan se eteinenkin edellen kesken. 


Toivottavasti rohkaistun tästä ensimmäisestä taulusta pikkuhiljaa täyttämään muitakin seiniä. Varastossa on jo muutama muukin juliste, jotka kaipaavat enää kehystä. Lintutaulun kehys on peräisin Ikeasta, koska en etsinnöistä huolimatta löytänyt kirpputoreilta noin isoa vanhaa ja komeaa kehystä. Musta hillitty kehys taitaakin sopia siihen ihan hyvin. Pienempiä kuvia varten vanhoja kehyksiä löytyy varmaankin helpommin, ja äitini muistikuvan mukaan myös piharakennuksessamme saattaa olla muutama sopiva.


Tapettivalikoimia en uskalla katsoa kuin sivusilmällä silloin tällöin. En oikein uskalla ajatella sitä hetkeä, kun remontti vihdoin on siinä pisteessä, että päästään valitsemaan tapetteja. En edes tiedä, miten muka voisin ikinä päättää niiden kaikkien ihanuuksien joukosta, mistä tykkään eniten. Ja vaikka remontin hitaus joskus tuskastuttaa, se on oikeastaan turhaa, koska juuri näin hitaasti me sen suunnittelimmekin eteneväksi. Hiljaa hyvä tulee, kunhan vain hermot kestää.