torstai 30. tammikuuta 2014

Vanha täkki

Silläkin uhalla että jankkaan itsestään selvästä asiasta: nämä valoisat päivät ovat kyllä aivan ihania! Koska teen useimmiten töitä kotona ja ei-työpäivinäkin vietän lapsen kanssa paljon aikaa kotona, nappaan usein kameran käteen, kun jostakin ikkunasta lankeaa kaunis valo sisälle. Meillä on alakerrassa joka huoneessa kahdella seinällä ikkuna, mikä on joskus hankalaa huonekalujen sijoittelun kannalta mutta aivan ihanaa valoa ajatellen.



Tällä kertaa kameran eteen päätyi toinen äidiltä saamistani vanhoista täkeistä. Ne kotiutuivat meille vieraspeittoina, mutta ovat niin kauniita, että haluaisin pitää niitä esillä. Sovittelin tätä sohvalle torkkupeitoksi, mutta väri ei sopinut sohvan kanssa lainkaan yhteen eikä kiiltävä kangaskaan näyttänyt kiiltävällä sohvalla hyvältä. Lisäksi mies vihaa liukkaita kankaita, joten yhteisen sohvan yhteisenä torkkupeittona tämä olisi kenties vaatinut liiallista venymistä.


Nukkumiseen minulla on vastaavanlainen vanha täkki, jonka alla olen nähnyt uneni jo teini-ikäisestä lähtien. Täkki on ihanan lämmin, muttei kuitenkaan liian kuuma. Viime vuonna ostimme hyvälaatuiset paksut villapeitot vanhaa täkkiä ja miehen markettipeittoa korvaamaan, mutta villapeitto on aivan liian kuuma. Vanhoissa täkeissä on vain vikana se, että ne ovat pienempiä kuin nykyiset standardipussilakanat ja liukkaan pintansa ansiosta luisuvat pussilakanan sisällä ryttyyn. Aamulla on kiva herätä runttuisen peittomöykyn alta.


Näissä täkeissä on vähän sama ongelma kuin monissa vanhoissa ihanuuksissa. Ne ovat kauniita, mutta hiukan epäkäytännöllisiä. Niille voisi keksiä uusiakin käyttötarkoituksia, mutta toisaalta haluaisi säilyttää vanhan komistuksen sellaisenaan. Ehkä pistän tämän varastoon sitä varten, kun meillä joskus komeilee pihassa asuttavassa kunnossa oleva aitta kesävieraita varten ja petaan tämän täkin sinne sänkyyn pitsireunaisen lakanan kera. Siinä olisi yövieraan hyvä pötkötellä ja tehdä pieni elämysmatka menneeseen. 

tiistai 28. tammikuuta 2014

Mahapiironki sai sittenkin kodin

Kerroin tammikuun alussa, miten ostimme erään antiikkikaluston ja kuinka se ei kotiin tuotuna enää näyttänytkään hyvältä. Aikomus oli myydä se eteenpäin.


No, nyt on tullut käännettyä takki aivan totaalisesti. Sopimattomuusongelma olikin siinä, että huonekalut tuli ensi alkuun vietyä kaikki samaan huoneeseen, vaikkei niitä missään vaiheessa ollutkaan tarkoitus kaikkia olohuoneeseen sijoittaa. Yhdessä ne näyttivät siltä kuin olisi saapunut pieneen kartanoon, vaikka kukin huonekalu yksinään antaa ihan toisenlaisen vaikutelman. Varsinkin, jos kaverina vieressä on vähän modernimpaa tavaraa.


Yksi huonekaluista oli mahapiironki, joka oli koko kalustosta ehkä kaikkein överein. Kukkamaalauksineen ja kultauksineen se näyttää todellakin olevan ihan toiselta aikakaudelta. Kun mahalipasto ensin oli alkujärkytyksessä todettu sopimattomaksi, oli tarkoitus viedä se yläkertaan talteen uutta ostajaa odottelemaan. Muhkea kaluste vaan ei mahtunut yläkerran ovesta, joten se sai jäädä nököttämään olohuoneeseen. Pari viikkoa kun sitä olimme katselleet, totesimme miehen kanssa kuin yhdestä suusta, että tuohan on oikeastaan aika kiva.


Tällaiset krumeluurit eivät taida olla muodissa nykyään, mutta sehän ei meitä haittaa. Vaikka muoti on kiva juttu, haluan kotimme olevan mieluummin omaperäinen ja meidän näköisemme kuin trendikäs. Ja vaikka seuraankin mielenkiinnolla sisustustrendejä, en oikeastaan edes miellä sisustamista asiaksi, jota haluaisin omassa kodissani toteuttaa uusimalla sitä koko ajan. Haluan, että meillä on tavaroita, joihin syntyy pitkä suhde ja mieluummin vielä niin, että ei tarvitse ostaa uutena kaupasta paljoakaan. Vaikka joku voisi huomauttaa, että vanhojen ja kuluneiden tavaroiden haaliminen on trendi sekin…


Lipastosta tuli mini-ihmisen vaatteiden säilytyspaikka makuuhuoneeseen. Se korvasi kamalan lastulevylipaston, jota olemme kestäneet vain paremman puutteessa. Nyt tuntuu ihanalta astua makuuhuoneeseen ja nähdä vanhan kammotuksen tilalla jotain kaunista. Seinälle sen taakse pitää vielä saada taulu, koska seinällä ollut peili ei uuden lipaston kanssa enää mahtunut paikoilleen.


Olenkohan ainoa, joka on tällainen tuuliviiri näinkin merkittävässä asiassa kuin huonekalut? On mielestäni jokseenkin vaikea nähdä ostotilanteessa sielunsa silmin, miltä kokonaisuus tulee kotona uuden huonekalun kanssa näyttämään. Toisaalta minulla on myös taipumus tykästyä moniin niistä esineistä, joita jostain syystä ympärille kerääntyy. Pari viikkoa kun katselee, niin kummajainenkin muuttuu kaunottareksi. 

lauantai 25. tammikuuta 2014

Menetettyjä tilaisuuksia kirpparilla

Sain eilen hyvän muistutuksen tilaisuuteen tarttumisen tärkeydestä. Olin katsellut jo pari viikkoa kirpputorilla kaunista venäläistä teeastiastoa, mutta kolmenkympin hinta tuntui vähän suurelta. Kerran kirpparilla käydessäni hinta oli pudotettu 25 euroon, mutta vieläkin pihi yliminäni muistutteli, että jos vain odotan, hinta putoaa vielä vitosella. Astiasto kummitteli kuitenkin sen verran mielessä, että päätin eilen käydä ostamassa sen pois ennen kuin kukaan muu ehtii. Myöhässä! Joku muu olikin tarttunut tilaisuuteen ennen minua.


Voisi kuvitella, että kirppismenetyksiä ei kannattaisi jäädä pohtimaan, mutta aika moni ”melkein ostettu” kirppislöytö silti vaivaa edelleen mieltä. Ykkösenä listalla taitaa olla ihanan kulunut turkoosi vanhanaikainen herätyskello, jonka jätin hyllyynsä viime vuonna. Nyt joudun yöllä kaivamaan kännykän esiin, kun tarvitsee tietää kellonaika. Toinen mieltä kaihertava ihana löytö oli turkulaisella kirpparilla bongattu vaaleanpunainen mekaaninen henkilövaaka, joka olisi tyyliltään sopinut meille aivan täydellisesti. En sitten ostanut sitä, koska meillä on jo hyvin toimiva (ruma) vaaka. Hiukan harmittaa myös puinen keinuhevonen, jota joulun alla kirpparilla katselin, mutta toisaalta pikkuihmisellä on keittiössä jo keinutuoli, eikä keinumavälineitäkään tarvita loputtomasti.



Olen elämäni varrella kantanut kirppiksiltä kotiin niin paljon tarpeetonta kamaa, että olen ruvennut ehkä vähän liiankin harkitsevaiseksi. Tavaran pitäisi olla juuri sitä mitä haluan ja vielä edullisesti. Toisaalta en enää tiedä, kumpi harmittaa enemmän, missatut tilaisuudet vai ylimääräiset roinat nurkissa. Jälkimmäisestä harmistahan pääsee eroon viemällä ne taas takaisin kirpparille, mutta kadonneita tilaisuuksia ei välttämättä korvaa mikään.


Loistavan tilaisuuden edessä esiintyvä pelko on yleistä muutenkin kuin kirppiksellä. Saatan mennä paniikkiin, jos saan vaikka mahtavan työtilaisuuden. Hetken aikaa tuntuu, että enhän minä nyt mitään osaa, miksi ne minut valitsivat, herrajumala mitä tästä tulee. Onneksi osaan nykyään sivuuttaa moiset tuntemukset ja jatkaa ainakin ulkoisesti tyynenä, kunnes itseluottamus palautuu. Julia Cameron kirjoittaa tarkkanäköisesti tästä ilmiöstä kirjassaan Tie luovuuteen. Vinkkinä, jos asia kiinnostaa.


Tämän päivän valokuvat eivät liity aiheeseen muuten kuin siten, että päätin ottaa tilaisuudesta vaarin, kun ulkona näytti satumaisen kauniilta puiden saatua ylleen lisää hileistä jääkerrosta. Kävimme pikkutirpan kanssa pulkkailemassa ja napsimassa valokuvia sen verran, mitä pienen ihmisen kärsivällisyys kesti. Mukavaa, että talvi jatkuu, mutta en pane pahakseni, että pakkasmittarit näyttävät vaihteeksi vähän inhimillisempiä lukemia.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Vaikkei ehdittykään siivota

Meillä oli viikonloppuna hetken siistiä. Oikeastaan paras sisustusvinkki onkin siivota. Olen ollut aika ajoin vähän lannistunut sen suhteen, miten keskeneräistä meillä kaikki vielä on, mutta viikonloppuna näytti taas siltä, että meillähän on oikeastaan aika kivaa ja viihtyisää, olosuhteet huomioiden.


Tänään  koti näytti taas tutulta sekamelskalta, mutta kirkkaan talvipäivän valo sai huoneet tuntumaan ihan mukavilta. Kaikki ei riipu vain sisustuksesta vaan esimerkiksi valosta ja mielialasta.



Innostuin ottamaan kuvia sekaisuudesta huolimatta. Arkisetkin asiat voivat olla kauniita. Luin juuri eräästä kirjasta vinkin sellaiselle, joka tuskailee kodin sotkuisuutta pienten lasten kanssa. Kannattaa kuulemma pitää yksi pieni nurkka kodista siistinä ja mennä sinne rauhoittumaan, kun sotku alkaa ärsyttää. Käytin vinkkiä soveltaen ja yritin vangita kameralla ne pienet kohdat, jotka sekamelskasta huolimatta näyttivät kauniilta.



Kirjan nimi oli Vanhan talon uusi elämä, ja siinä muistutettiin myös, miten paljon ympärillämme olevat kauniit esineet ja elinympäristön harmonisuus vaikuttavat mielialaan. Uskon tähän täysin, ja sama vaikuttaa myös kääntäen. Miten paljon mieltä varjostaakaan se, kun pitää päivittäin esimerkiksi tapella hankalan saippuan kanssa, joka aina luiskahtaa lavuaarin reunalta, tai vanhan suihkukaapin, jonka ovet rämisevät.


Meillä on jo remonttisuunnitelma valmiina kaikkien näiden arkea kuormittavien yksityiskohtien varalle, pitäisi vain ehtiä remontoida. Toisaalta kirjassa myös muistutettiin, että paras remontti syntyy aina hitaasti, erityisesti vanhassa talossa. Pitää vain yrittää kestää elää keskeneräisyyden keskellä. Loistava kirja muutenkin, kannattaa lukea! 

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Miksi ottaa valokuvia?

Olen viime päivät käynyt läpi vanhoja Afrikan-matkan kuvia ja yrittänyt koota niitä kirjaksi. Toisin kuin voisi päätellä esimerkiksi siitä, kuinka kauan hommaan ryhtymisessä on mennyt (matkasta on aikaa kuusi vuotta), valokuvakirjan kokoaminen on todella koukuttavaa puuhaa. Toimeen ryhtyessäni tuntui siltä, kuin olisi katsellut kuvissa jonkun toisen elämää, niin kaukaiselta nuo asiat näyttivät. Pikkuhiljaa muistot ja tunnelmat alkoivat palailla mieleen, ja siitä taas syntyi kamala matkakuume. Milloinkahan pääsen seuraavan kerran uimaan turkoosissa meressä ja kävelemään paljain varpain valkoiselle hiekalle?


Täällä kotimaassa ollaan kaukana rantatunnelmista. Ulkona paukkuu kirpakka pakkanen, ja sitäkin yritin taas kuvata. Vanhoja kuvia läpikäydessäni ja uusia ottaessani aloin miettiä, mistä ylipäänsä tulee tarve ikuistaa kaikki valokuviin. Bloginkin perustin osittain siksi, että tulisi kuvattua enemmän ja olisi myös jonkinlainen loppusijoituspaikka kaikille kuville, kun kirjahyllyssäkin on vain rajallinen paikka perinteisille kuva-albumeille tai kuvakirjoille.


Mutta miksi alun perinkään ottaa niitä kuvia? Luulenpa, että kyse on vähän samasta kuin päiväkirjan pidossa, halusta saada jotenkin pysäytettyä elämän valtava vauhti. Elämä vilistää ohi niin nopeasti, että jos ei ole mitään muistoja, kuten valokuvia, joiden avulla yksilöidä menneitä tapahtumia, kaikki muuttuu pelkäksi puuroksi. Näin ainakin minulla, jolla on tavattoman huono muisti.


Valokuvat ovat myös tapa muuttaa arkisiakin asioita taianomaisiksi ja muistuttaa itselleen, että tavallisessa elämässä on ripaus unelmaa. Kun katsoo talvella kuvaa kesäisestä puutarhasta, rinnasta melkein puristaa, kun näky on jotenkin niin kaunis ja tunnelmallinen. Ensi kesänä, kun katson näitä talvikuvia, mieleen tulvahtaa kaipuu pakkaspäiviin ja tämänhetkiseen elämäntilanteeseen. Huonosti nukutut yöt, kiire ja stressi jäävät näistä muistoista pois, koska pinnalle nousee vain ne kauniit tiivistykset, joita valokuvissa on. Sama pätee myös silloin, vaikka kuvat olisi otettu petaamattomasta sängystä tai pesemättömistä tiskeistä, koska ajan tuoman etäisyyden myötä kaaoskin näyttää sympaattiselta. Valokuvat ovatkin ehkä eräänlainen keino etäännyttää itseään omasta arjestaan, kun katsoo yksittäisiä eristettyjä hetkiä kontekstinsa ulkopuolella.


Etäisyys auttaa muuten myös kuvien valintaan, nimittäin kuusi vuotta matkan jälkeen on aika helppo valita valtavasta kuvamassasta parhaat. Heti reissulta palattua kuvissa olisi vielä niin kiinni, että niistä yhtäkään ei haluaisi jättää syrjään. Toisaalta jotkut tärähtäneistä otoksista, joissa valotuskin on ihan pielessä, ovat saattaneet sisältönsä myötä ajan saatossa nousta kaikkein kallisarvoisimpien joukkoon. 

torstai 16. tammikuuta 2014

Pilkahdus valoa

Valo ja aurinko ovat vihdoin täällä. Vaikka lunta ei ole maassa kuin pari senttiä, sitä on kuitenkin sen verran, että näyttää talvelta. Taitaa olla talvi ihan oikeastikin, sillä viimeksi kun vilkaisin pakkasmittaria, lukemat olivat melko arktiset. Sisällä palaa tuli, joka tuo lämpöä ja tunnelmaa. 


Muistan, kuinka kaukaiselta vielä pari viikkoa sitten tuntuivat nämä kovan pakkasen aiheuttamat ongelmat. Osasin kyllä kuvitella, että kylmyys hohkaa taas eteisestä sisälle (tarpeetonta varmaan sanoakaan, mutta remontti ei ole vieläkään valmis) ja paljaat varpaat kipristelevät kylmyydestä sisäeteisen poikki öisille vessareissuille mennessä, mutta sen miltä se tuntuu, olin taas unohtanut. Puhumattakaan siitä, että olisimme muistaneet laittaa autoon pakkasnestettä tai osaisin pukeutua pakkasasteiden vaatimalla tavalla.


Kaikkea lievää hankaluuttahan tähän liittyy, mutta kauneus ja valon voima vievät silti voiton. Otin pitkästä aikaa sisällä edes jonkun valokuvan ilman ainaista tuskailua valon vähyydestä. Harmi vaan, että talossa on ainaisen sekaista, joten valo oikeastaan vaan paljastaa pölyn paikat ja pesun tarpeessa olevat ikkunat.


Ulkona en montaa kuvaa ehtinyt ottaakaan, ennen kuin sormet jäätyivät. Eräs entinen valokuvausopettajani sanoi kerran, ettei kameraakaan ole syytä pitää pakkasessa kauempaa kuin sen verran mitä sormet kestävät. Lisäksi ulos päästyäni kävi ilmi, että ikkunoista sisään tulvinut valoilmiö oli oikeastaan hyvin pian ohi, nimittäin matalalla paistava aurinko ei oikein jaksanut paistaa ympäröivän metsän takaa pihaan asti. 



Perheen pienimmällä on flunssa, joten kylmyydellä on myös kurjempi puolensa. Ei tarvitse olla ennustaja arvatakseen, että kohta se flunssa on meillä kaikilla. Onneksi pikku nuhanenä on tänään jo ollut reippaalla tuulella eikä nenäkään ole enää niin tukossa, joten ehkä tauti ei tällä kertaa ole hurjimmasta päästä.



Mieltä tämä valo ainakin hellii. Tekisi mieli lähteä pitkälle maastoratsastukselle tai patikoimaan metsiin. Tai ainakin pienelle kävelylenkille, kunnes posket ovat jäässä ja kulmakarvat huurussa. Tulee tunne, että voi tehdä mitä vaan!

tiistai 14. tammikuuta 2014

Keltainen tuli keittiöön

En tiedä onko kevättä rinnassa vai mistä johtuu, mutta keltainen väri on alkanut näyttää paremmalta kuin aikoihin. Jännää, miten joku väri alkaa pommittaa verkkokalvoja ensin hienovaraisesti ja lopulta tuntuu, että sitä tulee silmille kaikkialta. Ainakin minulle käy tässä taistossa usein niin, että antaudun suosiolla ja hankin sitten sitä keltaista tai mikä milloinkin on kyseessä. Kun jotain näkee paljon, se usein alkaa näyttää hyvältä.


Keltaiseni oli peräisin kirpputorilta, koska vanhaa sen olla pitää. En vain voinut kävellä kauniin mekaanisen vaa’an ohi, joka huhuili hyllystä keltaista kutsuaan. Mihinkään en tällaista esinettä varsinaisesti tarvitse, koska taloudessa on jo kätevä ja tarkka digitaalivaaka, mutta tarve ei tässä ollutkaan se pointti. Tällä hetkellä vaaka nököttää tiskikoneen päällä hedelmätelineenä, mutta katsotaan mitä sille vielä keksitään.


Vähän kyllä vierastan esineiden hankkimista pelkästään koristeeksi. Sanasta koriste-esine tulee mieleen karmeat posliinitilpehöörit, joita jotkut keräilivät lapsuudessani 80-luvulla (niin taisin minäkin keräillä, mutta onneksi vähäisissä määrin). Enemmän miellyttää se, että arkipäiväiset esineet ovat niin kauniita, että niitä tekee mieli pitää esillä.


Mielenkiintoinen ilmiö muuten, että vähän rumistakin esineistä tulee ajan kanssa kauniita. Enpä usko, että joitakin vuosikymmeniä sitten perheenemännät pitivät näitä vaakoja keittiöissään esillä ihan vain silmänilosta. Kuinkahan käy digitaalivaa’alle, löytääkö joku siitäkin vuosien päästä kauneutta?

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Punajuuren uudet kujeet

Olen potenut totaalista inspiraation puutetta keittiössä. Siksipä täällä blogissakaan ei ole viime aikoina juurikaan näkynyt reseptejä. Olen kokkaillut aina vaan samoja ruokia niin että niitä on jo tullut korvista, muttei ole ollut aikaa etsiä uusiakaan vaikutteita. Ylipäänsä on joskus vähän tympeää etsiä vaikutteita, kun rajoittuneen ruokavalioni takia joudun muuntelemaan useimpia reseptejä aika rankastikin ennen kuin pystyn ruokaa syömään. Ehkä minua vaivaakin yleiskyllästyminen tähän osittain pakon sanelemaan ruokavaliooni, jota vielä ajanpuute on entisestään typistänyt.

Eilen kuitenkin sain pienen inspiraationpoikasen tattarisuurimopurkin kyljestä. Olin aikeissa laittaa uuniin tattaripuuroa muhimaan siksi aikaa, kun olimme pikkuihmisen kanssa lenkkeilyttämässä koiraa, mutta muutinkin viime hetkellä suunnitelmaa. Purkissa vinkattiin, että keitetyistä tattarisuurimoista saa hyvää salaattia punajuuren ja omenan kanssa, ja tästä sitten villiinnyin varioimaan lisää.


Salaatista tulee punajuuren takia etäisesti mieleen rosolli, mutta maku on kuitenkin omanlaisensa. Mies osuvasti tuumasi, että valmiin ruuan maku on paljon parempi kuin mitä ainesosat antaisivat olettaa. Kivaa, että sain käytettyä joulusta asti jääkaapissa odottaneet punajuuret ja keksin samalla uuden käyttötarkoituksen tuolle lempijuurekselleni, jota tulee syötyä ihan liian harvoin. Ensi kerralla kokeilen ehkä mukaan vielä oliiveja.

Pahoittelut huonosta kuvasta. Punajuuri tekee tästä ruuasta nopeasti vaaleanpunaista mössöä, mutta makuhan ei värinmuutoksesta mene miksikään.

Punajuuri-tattarisalaatti

1 punajuuri
1 pkt (400 g) GoGreen-tattarisuurimoita
puolikas parsakaali
1 omena
1 suolakurkku
1 prk (285 g) GoGreen-papusekoitusta
oliiviöljyä
½ tl suolaa
mustapippuria

Keitä punajuuri kypsäksi. Anna jäähtyä ja pilko. Keitä tattari pakkauksen ohjeen mukaan. Pilko parsakaali ja höyrytä. Pilko myös omena ja suolakurkku ja sekoita kaikki ainekset yhteen. Salaatti on hyvää heti, mutta maistuu myös seuraavana päivänä jääkaappikylmänä. 

torstai 9. tammikuuta 2014

Ylikierroksilla

Vaikka vuoden vaihtuminen on aika keinotekoinen rajapyykki, jotain se tuntuu psyykelleni tehneen. Olen nimittäin ollut aivan hullun innostuksen ja tarmon vallassa työprojekteihin liittyen ja saanut monta uutta hyvää ideaa. Parin viikon lomantapaisellakin on ehkä ollut osuutensa asiaan, nimittäin loman aikana monet asiat tuntuvat selkeytyneen. Ei ole mitään typerämpää kuin jumittaa tietokoneen ruutua tuijottaen ahdistuneena ja muka tehokkuutta tavoitellen, kun oikeasti paljon tehokkaampaan lopputulokseen pääsisi lähtemällä välillä pienelle metsäkävelylle tai ottamalla nokoset. Tämän kun oppisi vielä itsekin muistamaan.


Kaikesta inspiraatiosta ja innosta on ollut huonotkin seurauksensa. Olen ollut iltaisin niin ylikierroksilla, että on ollut vaikea saada unta. Unenlahjani ovat sen verran heikot, että helppo nukahtaminen kaikkoaa sekä huonoista että hyvistä syistä eli niin ahdistuksesta ja stressistä kuin liiallisesta intomielisyydestäkin. Samalla soppaan on sekoittunut myös tätä tyypillistä lapsiperheen dilemmaa. Kun oma aika alkaa vasta lapsen mentyä nukkumaan, on aika vaikea mennä ajoissa nukkumaan, kun omiakin puuhia haluaisi edistää. Aamulla taas nukkuminen jää vain haaveeksi, kun kymmenkiloinen herätyskello alkaa pulputtaa juttujaan tai mönkiä päälle. Ylimääräinen draivi on onneksi auttanut siihenkin, että vähistä unista huolimatta ei ole päivälläkään väsyttänyt – aamulla kyllä sitäkin enemmän.


Vaikka nämä kohtaukset menevät kyllä ohi itsestäänkin, aloin tänään miettiä, pitäisikö tehdä itsekin asialle jotain. Päätin pyhittää viimeisen tunnin ennen nukkumaanmenoa jollekin rentouttavalle, kuten lukemiselle, koska tämä keino on auttanut aiemminkin. Varsinkin työasioiden hoitaminen iltamyöhällä on huono juttu yöunen kannalta. Harmi vaan, että tällaisessa epäsäännöllisessä työssä ja vielä lapsenhoidon kanssa taiteillessa on aika tavallista, että töitäkin tulee hoidettua illalla, ja ideat ne varsinkin muhivat päässä juuri illalla, silloin kun mieleen vihdoin tulee vapaata tilaa niiden pyöriä.


Lisäksi otin taas ohjelmistooni tehdä edes lyhyen joogaharjoituksen mahdollisimman usein, mieluiten joka päivä. Joogalle ei tunnu koskaan olevan aikaa, mutta noin viikon taas joogailtuani huomaan selkäkipujen vaimentuneen, eikä lyhimmillään aikaa ole mennyt päivässä kuin vartti. Näillä keinoin jos eivät unet palaa, nostan kädet pystyyn ja jään odottelemaan, että tilanne tasaantuu itsestään. 


Postauksen kuvat ovat muuten peräisin Perusta ja Chilestä, jossa vietin aikaa kolme vuotta sitten. Täkäläiset hämärät kelit eivät tänään inspiroineet valokuvaamiseen...

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Liikaa intoa huonekalukaupoilla

Olen tässä viime päivinä tuuminut, että sisustaminen on aika vaikeaa. Minulla oli varma visio olohuoneen sohvasta, ja kun huuto.netissä tuli viehättävä yksilö vastaan, huudettava oli. Intoa ei hillinnyt edes se, että sohva myytiin paketissa kahden tuolin, lipaston ja pöydän kanssa. Oikeastaan kylkiäiset vain lisäsivät huutointoa, varsinkin kun kokonaisuus oli yhden ja saman puusepän laatutyötä ja huonekaluissa oli alkuperäinen maalikin vielä tallella.


No, kun kalusteet kannettiin pitkän ja sateisen hakumatkan jälkeen sisään, lopputulos ei näyttänytkään juuri lainkaan siltä mitä olin kuvitellut. Juuri vähän aikaa sitten eräs ihminen sanoi, että ”talo huutaa vastaan”, jos hän yrittää kotonaan käyttää vähänkään räikeämpiä värejä. Tässäkin tapauksessa alkoi tuntua, että talolla on sanansa sanottavana näiden huonekalujen osalta. Ei värin vaan tyylin, nimittäin pieni talomme ei ole mikään kartano vaan pikemminkin vaatimaton asumus, jossa on pienet huoneet. Mitä oikein ajattelin, kun hankin tänne siroja kukkakoristeisia krumeluureja? Vai onko tässä tunteessa kyse vain alkuoutoudesta?



Olohuoneen vanha sohva oli sekin taloon epäsopiva: huono istua eikä kovin kaunis katsella. Pidimme sitä kuitenkin paikallaan, jotta saisimme lisäaikaa Sen Oikean etsintään. Jostain syytä minulla on (näköjään) pakkomielle hankkia huonekalut vanhana, vaikka esimerkiksi sohva voisi kuulua niihin huonekaluihin, jotka olisi kätevää hankkia helppohoitoisina ja mukavina kaupasta. Kaupan sohvat vaan eivät oikein miellytä silmää ja tuntuvat usein persoonattomilta tai ovat vastaavasti liian kalliita, joten olen jo kuukausikaupalla juossut tämän visioni perässä.


Kaikeksi onneksi mies oli kanssani samoilla linjoilla. Ensin innostui huutokaupoista ja toisaalta näki olohuoneessa huonekalujen tultua saman kuin minäkin. Nyt aiomme laittaa kalustesetin uudestaan myyntiin. Ihastelen uusia kalusteita puolihaikeana vieläkin, mutta sydämen ääni siitä, että ne eivät kuulu meille, on ihastusta voimakkaampi. Jos kyse olisikin vain sohvasta, juttu olisi toinen, mutta emme raaskisi myydä vain muita huonekaluja, koska ne ovat samaa kokonaisuutta. Samalla mietin, että on oikeastaan tosi vaikeaa ostaa huonekalujen tapaisia esineitä nettihuutokaupoista, koska hyvästäkään kuvasta ei saa tarpeeksi tarkkaa mielikuvaa oston kohteesta, saati sitten pysty sen perusteella kuvittelemaan, miltä se näyttää kotona.


Kaikkein eniten olen pettynyt omaan hienoon visiooni. Yleensä vaistoni osuu aika hyvin oikeaan, jos jo ensi näkemältä innostun jostain. Olenkohan lukenut viime aikoina liikaa sisustuslehtiä, kun tatsini alkaa herpaantua. Sitä mukaa kun tulen tietoisemmaksi trendeistä alan kenties hukata omaa punaista lankaani? Mutta eipä tämä oikeastaan haittaa, minulla on nimittäin jo mielessä uusi visio sohvaksi (kunhan tämänhetkinen ensin menee kaupaksi). Toivottavasti tämä uusi visio on ei sekin haihdu savuna ilmaan.  

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Soveltamalla paras eli kokkausta reseptin vierestä

Mikäköhän siinä on, että jo valmiiksi ihan hyviä reseptejä on aina pakko ruveta soveltamaan. Oikeastaan niiden hyvyyttä ei koskaan pääse kunnolla havaitsemaan, koska aina tulee tehtyä jonkinlainen muokattu versio sen mukaan, mitä kotona on. Täällä korven perukoilla asuessa olisikin aika järjetöntä lähteä joka kerta hakemaan kaupasta juuri niitä ainesosia, joita reseptissä käytetään, jos ruoan voi saada valmiiksi saman tien korvaamalla ainesosia toisilla.


Joskus innostun jostakin reseptistä oikein kunnolla ja hankin prikulleen siinä mainitut tarvikkeet. Sitten käy niin, että unohdan toteuttaa kokkausaikeeni ja ihmettelen parin viikon päästä, miksi olenkaan ostanut jääkaappiin jotain kummallisia ainesosia.


Reseptin noudattaminen saattaa itse asiassa johtaa pahasti harhaan, ainakin jos unohtaa noudattaa sitä kirjaimellisesti ja toisaalta heittäytyy sen varaan sokeasti luottaen. Näin kävi jouluna, kun valmistelimme uunisiikaa Hesarin Kuukausiliitteen ohjeella. Ihmettelin mausteiden ja fenkolin runsasta määrää, kunnes tajusin, että ohjeen kala oli kolme kertaa isompi kuin meidän fisumme. Onneksi ymmärsin vähän himmata mausteissa oma-aloitteisesti (eli soveltaa!) ennen kuin tulin tarkistaneeksi kalamme koon.

Taipumukseni soveltaa toimiikin sen verran hyvin, että en pidä reseptiuskottomuuttani ongelmana. Ruuista tulee usein jotain ihan muuta kuin reseptin tekijällä, mutta tärkeintä onkin saada uusi idea ja kenties jalostaa se joksikin ihan muuksi. Toisinaan syntyy vain tavallista arkiruokaa, jonka maku ei koputtele taivaan portteja mutta joka on ihan hyvää juurikin arkiruoaksi ja jossa on vältetty ne kalliimpien ja erikoisimpien ainesosien sudenkuopat tai muut hankaluudet.


Seuraavaan smoothieen (alkuperäisversiossa raw-jugurtti) nappasin idean Keittiökameleontilta, mutta koska joku oli syönyt viimeisen appelsiinin enkä jaksanut liottaa taateleita (omassa blenderissäni ne eivät hienonnu kunnolla ilman liotusta), käytin kauramaitoa ja banaania. Ällöhkö vihreä väri tulee hamppuproteiinijauheesta, mutta sen maku ei kuitenkaan maistu muiden aineiden läpi. Lopputulos oli raikas ja maukas, ja jokainen kolmesta syöjästä olisi halunnut smoothieta vielä lisääkin.

Tyrni-hamppusmoothie

1 kypsä avokado
1 banaani
2 dl tyrnimarjoja
n 1 rkl hunajaa
1 rkl hamppuproteiinijauhetta
loraus kauramaitoa

Surauta ainekset sekaisin blenderissä. 

perjantai 3. tammikuuta 2014

Kantapään kutomisen vaikeudesta

Tajusin juuri, miksi neulominen on niin mukavaa. Valmista tulee samaa tahtia kuin tekee, eikä ennen varsinaista tekemistä tarvitse hoitaa esivalmisteluja. Ompelukoneella olisi silläkin nopea surautella valmiiksi vaikka mitä, mutta kun pitää ensin silittää (ja pestä) kangas, leikata kaavat ja kankaankappaleet ja joskus vielä harsia. Eihän sellaista kestä, jos mieli vaatii välitöntä palkintoa jaksaakseen jatkaa puuhaa. Tästä syystä siis ompeluksistani tulee joskus vähän sinne päin ja neulomuksista yleensä ihan jees.


Lisäksi neulominen on vähän kuin meditoimista, kuin rukousnauhaa hiplailisi. En kylläkään ole koskaan pidellyt käsissäni rukousnauhaa, mutta voisin kuvitella sen sormeilun olevan luonteeltaan samanlaista nypläämistä. Neulomisessa on kuitenkin vielä sekin hyvä puoli, että samalla voi katsoa vaikka elokuvaa tai lukea kirjaa. Täydellistä ihmiselle, jolla on vaikeuksia keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.


Neuloin pyhien aikana miehelle villasukat. Samoihin aikoihin lehdessä oli juttua mummoporukasta, joka kutoi ja myi villasukkia myyjäisissä. Yksi mummoista totesi myymiensä sukkien myyntimenekin salaisuudeksi (muistista siteeraten), että ”ehkä se kantapää on nykynuorille ylivoimainen”. Närkästyin vähän tästä kommentista, vaikka sitä ei varmasti pahalla ollut tarkoitettukaan. Epäilen, että itseni lisäksi on aika varmasti olemassa muitakin nuoremman polven ihmisiä, jotka kyllä osaavat neuloa kantapään. Vaikka tunnustankin, että katson puuhaan joskus ohjetta, jos edellisestä sukankudonnasta on kulunut aikaa. Mutta ennen kaikkea, mikä ihmeen kunnon ihmisyyden mitta kantapään kutominen on? Teki mieli mennä kysymään mummolta, että ei kai vain tietokoneen virustorjunnan asentaminen tai hotellin ja matkojen varaaminen netistä tunnu ylivoimaiselta, muutamia verrokkeja keksiäkseni. Mutta kuten sanottu, luin ehkä kommentin ihan toisin kuin mitä mummo sen alkujaan oli tarkoittanut ja pillastuin turhaan.

Tekemäni villasukat syntyivät seitsemästä veljeksestä ja väreiksi valikoituivat samat kuin tumpuissa. Kuvaa varten vetäisin sukat omiin jalkoihini, koska varsinainen malli ei ollut saapuvilla. Ehkä teen loppulangoista samanlaiset itselleni?