perjantai 31. lokakuuta 2014

Miten meistä tuli maalla-asujia

Sain jo jokin aika sitten Punaiselta pihlajalta haasteen kertoa talomme tarinan. Olen lykännyt haasteeseen vastaamista jo yli kolme viikkoa mukamas sillä verukkeella, ettei ole ollut aikaa. Totta sekin tavallaan on, mutta todellinen syy taitaa kuitenkin olla remonttituska. Vaikka kaikki etenee tällä hetkellä ihan mallikkaasti, kaaoksen keskellä eläminen ei ole kannustanut talotarinointiin.


Mutta yritänpä nyt siltikin kertoa talomme tarinan. Olen kotoisin maalta, ihan tästä parin kilometrin päästä nykyisestä talostamme. Lukion jälkeen opiskelemaan muuttaessani vannoin, etten enää koskaan, ikinä, milloinkaan, tulisi tänne takaisin asumaan. Suuri maailma ja sen mahdollisuudet kiinnostivat enemmän.

Ehdinkin nähdä maailmaa monen vuoden ajan, kunnes sitten tutustuin tulevaan mieheeni. Hänkin oli maalaispoika, kotoisin lehmätilalta, ja kuulemma jo ensitreffeillä keskustelimme tulevaisuudesta sillä mielellä, haluaako toinen asua maalla vai kaupungissa. En itse enää muista tätä enkä oikein edes usko mieheni muistikuvaan, mutta kuulemma julistin suureen ääneen, etten enää ikinä voisi asua maalla.


Seurustelumme ei onneksi siihen kaatunut, vaan pääsimme yhdessä niinkin pitkälle kuin viettämään vapaaehtoisvuotta Peruun. Perussa elämä oli rauhallista ja leppoisaa, ja vuoden kuluessa yhteinen tunteemme vahvistui. En halunnut enää takaisin Helsingin ruuhkaisiin lähijuniin, kiirehtimään räntäsateessa raitiovaunuun, enkä myymään työnantajalle aikaani yhdeksästä viiteen, kun elannon voisi hankkia paljon vapaamminkin yrittäjänä.


Ensimmäinen ajatuksemme oli ostaa talo jostakin Helsingin lähettyviltä, jotta kaupunkielämästä ei tarvitsisi luopua kokonaan. Suunnittelimme sellaistakin, että jäisimme kaupunkiin, mutta hankkisimme kakkosasunnoksi vanhan talon jostakin tarpeeksi läheltä. Mutta oli kuitenkin olemassa kolmaskin vaihtoehto. Vanhempani asustivat kotitilamme sukupolvenvaihdoksen jälkeen vanhassa talossa, josta aikoivat kuitenkin muuttaa pois sitten kun saisivat oman uuden rakennusprojektinsa valmiiksi. Talo oli kuulunut suvulleni jo vuosikymmeniä, ja joskus oli ollut puhetta, että vanhempani jättäisivät sen minulle aikanaan perinnöksi kesämökkikäyttöön.


Pian kotiinpaluumme jälkeen vanhempani näkivät tilaisuuden saada tyttärensä kotinurkille ja alkoivat ehdotella, että muuttaisimme heiltä tyhjenevään taloon. Vanha kotipaikkakuntani oli vuosien varrella alkanut tuntua vähemmän ahdistavalta, varsinkin kun talo sijaitsi niin luonnonkauniilla paikalla, että sen pihalla sai olla aivan omassa rauhassa välittämättä niin hirveästi siitä, minkä kunnan alueella se sijaitsi. Talo oli ollut tyhjillään 60-luvulta niihin päiviin, kun vanhempani muuttivat siihen, ja heidän tekemistään remonteista huolimatta kaikki tärkein, kuten vanha leivinuuni ja pönttöuunit, vanhat lattialankut ja vanhat ovet olivat edelleen tallella. Olimme viettäneet talossa paljon aikaa viikonloppuisin ja kerran jopa kokonaisen viikon kahdestaan talonvahteina, joten paikka oli meille jo valmiiksi rakas.


Emme muuttaneet taloon heti, vaan vietimme vielä viimeisen vuoden Helsingissä odottaen, että vanhempieni rakennusprojekti valmistuisi ja he pääsisivät muuttamaan uuteen kotiin. Aika oli kihelmöivää odotuksen kannalta, mutta toisaalta välttämätön, jotta vanhalle kotikaupungille sai sanottua rauhassa hyvästit. Vuoden aikana tajusimme lopullisesti, ettei kaupunki enää ollut meidän juttumme – ainakaan sillä erää.

Muutto ja ensimmäiset kuukaudet olivat yhtä hässäkkää. Olin raskaana, eivätkä voimat riittäneet mihinkään järkevään tekemiseen. Päätimme heti kättelyssä, että remontteja ei aleta tehdä ennen kuin talossa on asuttu vähintään vuosi, eikä niille ollut akuuttia tarvettakaan. Kesän ennen lapsen syntymää kunnostin vimmaisesti vanhoja huonekaluja ja yritin järjestää kotia kuntoon, mutta muistikuvat tuolta ajalta ovat hyvin sekavat. Vauvamme syntyi keskeneräiseen kotiin, mutta meillä oli kuitenkin kaikkea mitä tarvittiin.


Remonttisuunnitelmia sen sijaan teimme päät pilvissä. Suunnittelimme taloon lisärakennusta, talon jatkamista harjan suuntaan, jotta kylpyhuone ja muut kodinhoitotilat mahtuisivat paremmin. Harkitsimme väliseinien purkamista ja suuren aukon puhkaisemista keittiön ja viereisen kamarin välille. Tiesimme remontoinnista hyvin vähän emmekä osanneet laskea kustannuksia, vaan höyrysimme visioitamme kaikille jotka jaksoivat kuunnella (ja niillekin, jotka eivät olisi jaksaneet). Oli onni matkassa, ettei ensimmäisen asuinvuoden aikana ollut aikaa tai mahdollisuutta alkaa toteuttaa minkäänlaisia muutoksia, koska silloiset suunnitelmat on sittemmin todettu suuruudenhulluiksi ja kuopattu.

Maalle muuttaessamme sovimme, että tuli mitä tuli, talossa kärvistellään vähintään kaksi vuotta, jonka jälkeen on aikaisintaan mahdollista alkaa keskustella paluusta kaupunkiin maitojunalla. Kaksi vuotta tuli täyteen, eikä kukaan enää puhunut maitojunamahdollisuudesta mitään. Paikka vaihtoi omistajaa myös paperilla, eikä kenellekään tullut tarvetta perääntyä. Helsinki, jossa olimme vannoneet käyvämme vähintään kerran kuussa, alkoi tuntua yhä kaukaisemmalta ja vähemmän tärkeältä. Mieskin sai töitä kotipaikkakunnalta jo hyvän aikaa sitten, joten pitkistä työmatkoista Helsinkiin tuli historiaa.


Jossain vaiheessa olemme miettineet, oliko järkeä muuttaa taloon, jota ei tullut valittua meidän tarpeidemme mukaan, vaan johon sopeutimme ja sopeutamme edelleen ajatuksiamme siitä, minkälainen kodin tulee olla. Alussa haaveilimme lisätilasta, mutta nyt, kun suunnitelmat on saatu loksautettua kohdalleen, pieni talomme alkaa tuntua sopivalta. Mansardikattoa ja muita vanhan rakennustyylin vinkkeleitä haikailen edelleen silloin tällöin, mutta järki-ihmisenä arvostan sitä, mitä meillä jo valmiiksi on, eli järkevästi rakennettua ja helppohuoltoista taloa, jonka pienet huoneet eivät vie valtavasti lämmitysenergiaa ja jonka pienehköt tilat on suhteellisen nopea siivota. Asuinpaikkakunnan plussapuolet ovat vain korostuneet sitä mukaa kun lapsi kasvaa ja hänen ilonsa lähellä asuvista isovanhemmista ja serkuista käy yhä näkyvämmäksi.

Olisin kiinnostunut kuulemaan muidenkin talotarinoita. Haasteen napatkoon kuka tahansa kiinnostunut, mutta osoitteellisen haastekirjelmän osoitan seuraaviin blogeihin:

Marttilan tilalla...

Toivottavasti innostutte talotarinoimaan!

22 kommenttia:

  1. Ihana kertomus! Itsekin haaveilen muutosta pikkukaupunkiin täältä pääkaupungin vilskeestä. Vielä ei olla uskallettu tehdä päätöstä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en enää muista, pelottiko meitä sitten lopultakaan se päätös. Muuttoa piti odotella sen vuoden verran, joten luulen että siinä vaiheessa ilmassa oli jo niin paljon kärsimättömyyttä, ettei mikään pelottanut.

      Poista
  2. Kiitos haasteesta! Yritän vastata siihen piakkoin. Oli kiva lukea polustanne maalla-asujiksi. Niin se elämä vie ja muuttaa ihmistä, tuttuja fiiliksiä oli.:)

    VastaaPoista
  3. Olipa kiinnostava tarina! Ja hyvin tyypillistä tuo uho, ettei enää ikinä palaa kotipaikkaunnalleen - ja kuinkas sitten käykään. ;) Itsekin samaa harrastin ja sittemmin kovasti yritimmekin kotihuudeille. Töitä siellä ei kuitenkaan molemmille ole, mutta hyvä meillä täällä nykyisessäkin paikassa on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo työnsaanti onkin varmasti monelle se kynnyskysymys. Meillä kävi tuuri työllistymisen kanssa, ja toisaalta tässä sijaitaan kaupunkien välissä, joten kulku vähän kauemmaksi töihin ei sekään olisi mahdottomuus.

      Poista
  4. Olipa kiva lukea - kiitos talotarinanne jakamisesta! Ja tuo julistus " en koskaan..." ahhahhaa - pisti hymyilyttämään ;) Monta tutulta kuulostavaa kohtaa oli teidän tarinassanne :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä sitä nuorena haluaa vaan etäisyyttä vanhoihin kotikontuihin, mutta tässä kolmenkympin korvilla herää nostalgia ja kun toisaalta sitä maailmaakin on jo nähty... Edelleen olen silti samaa mieltä monista niistä seikoista, joiden vuoksi täältä aikoinaan halusin pois, mutta nykyään ne vaan häiritsevät vähemmän. Ja plussapuolten vetovoima on kasvanut!

      Poista
  5. Oma talo on hiukan samoilla perustein; suvusta tullut, edullisesti ja sellainen "pakko se nyt on ottaa, kun niin halpakin on". Koskaan, en ikinä ole taloa omaksi tuntenut. Olen aina mielinyt vanhaa taloa, hirsitaloa tai rintamamiestaloa, joten 90-luvun talo kaikkine tyyppiratkaisuineen ei vain tunnu oikealta. Ei ole tuntunut kuuteen vuoteen, tuskin alkaakaan tuntua, muuttuu vuosi vuodelta etäisemmäksi vain. Olen ohikulkumatkalla. Uskon, että teillä se tunne vahvistuu vielä entisestään, kun näin hyvään alkuun olette päässeet jo :)

    Ps. Myös itse pikkukyliltä toiselle pikkukylälle lähteneenä uhosin, etten enää KOSKAAN palaa takaisin. Vaan eipä aikaakaan, kun nykyiset talopohdinnat suuntautuu mihinkäs muualle kuin vanhoille kotikylille ja vielä keskustan tuntumaan, johon nyt ei ainakaan koskaan pitänyt... ;)

    -Pappadiippa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä talo on tuntunut alusta asti omalta, lähinnä vaan aluksi suunniteltiin vähän tarpeettoman suuria muutoksia saadaksemme lisää tilaa. Nyttemmin olemme tajunneet, että tämä tila riittää meillle loistavasti, kyse on vain keskeliäisyydestä. Talon henki on kuitenkin puhutellut alusta lähtien. En enää voi kuvitella, että muuttaisimme mihinkään muualle ainakaan lähiaikoina. Vanhemmiten täytyy sitten tietysti miettiä muut ratkaisut, jos täällä ei enää pärjää.

      Poista
  6. Jotenkin niin kaunis tarina teillä ja varmasti monelle rohkaiseva esikuva maallemuutosta!

    VastaaPoista
  7. Olipa kaunis tarina! Aloin lukea sitä mainostauolla perjantaina, ja tarinasi voitti jopa Vain Elämää -ohjelman telsusta; jäin niin koukkuun ;) Yritän vastata haasteeseen; kiitos siitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau mikä palaute. Itse en ole hullaantunut Vain Elämää -ohjelmaan, mutta sen suosio on kyllä tiedossa, joten otan tämän kommentin suurena kohteliaisuutena :)

      Poista
  8. Löysin Kirsikan ja Katjuskan blogista tänne. Todella mielenkiintoista lueskella tarinaanne ja miettiä, näinkö kävisi meillekin. Asumme toistaiseksi kaupungissa ja vain käväisemme maalla, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa asumme ainakin osittain vanhaa taloa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun löysit, tervetuloa! Kävin itsekin juuri vastavierailulla blogissasi. Jäänpä seurailemaan :)

      Poista
  9. Olipa hauska lukea tämä tarina. On jännä, miten ihminen voi löytää kodin ihan yllättävästä paikasta, kotiutua maalle, vaikkei olisi joskus uskonut niin käyvän tai toisin päin. Minä olen joskus haaveillut maalle muutosta, mutta taidan viihtyä paremmin kaupungissa...sellainen pikku torppa maalla olisi kyllä kiva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on jo kauan aika ajoin ollut mielessä tuo maallemuuttohaave, mutta ajattelin aina, että "sitten joskus vanhana". Ilmeisesti aloin jo nyt olla tarpeeksi vanha, kun kaupungin kutsu alkoi käydä heikommaksi. Mutta edelleen rakastan kaupungissa käymistä ja kaupunkilomia. Ei ole sanottua, että vielä joskus muuttaisin takaisin kaupunkiin, mutta ainakaan vielä pitkään aikaan sellaista ei ole näköpiirissä.

      Poista
  10. Hei! Jonkun toisen blogin kautta tupsahdin blogiisi ja täytyi heti liittyä lukijaksikin. :) Mielenkiintoinen blogi ja ihana muuttotarina! :) Vieraile toki meilläkin joskus, jos ehdit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun löysit tänne, tervetuloa! Täytyy heti käydä vilkuilemassa sinunkin blogiasi.

      Poista
  11. Kiva kuulla tämä tarina. Minäkin luulin, että kontakti Helsinkiin säilyisi tiiviinä, mutta muutaman vuoden kuluttua muutosta huomasin, että se on siirretty kauemmaksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu näinhän se on. Vastaavasti pääkaupunkilaisten mielestä me varmaan asumme ihan huitsin nevadassa :)

      Poista