lauantai 7. kesäkuuta 2014

Päikkärit vähän väkisin

Kuten varmaan kaikki, minäkin koen aika usein riittämättömyyttä kaikesta siitä, mitä ei ehdi tehdä. Koti ja puutarha tulevat olemaan varmaan seuraavan parinkymmenenkin vuoden ajan työleiri, ja hyvä niin, sillä sitähän tässä oikeastaan haettiin kun tänne maalle muutettiin.



Kyse onkin vain siitä, ettei kaikelle ole aikaa, mitä haluaisi tehdä. Viime viikkoina suurimmat edistysaskeleet esimerkiksi puutarhassa on otettu iltaisin lapsen nukkumaanmenon jälkeen, ja päiväuniaikakin tulee käytettyä tehokkaaseen työskentelyyn. Toki meillä vapaa-aikaa ja harrastuksiakin on, mutta aika usein olen huomannut jättäväni sen lähestulkoon ainoan harrastukseni ratsastuksenkin väliin siksi, että kotona olisi muutakin puuhaa tehtävänä – ja silti tuntuu, etteivät tehdyt työt näy missään. Edetään vauvanaskelin.


Viime sunnuntainyönä kohtalon sormi päättikin sitten osoittaa meille, että omassa päässä laaditut etenemissuunnitelmat voi yhtä hyvin nakata romukoppaan, ja tarjosi pienen pysähtymisen. Maanantai meni lapsen mustikkaoksennusten siivoamiseen petivaatteista, onneksi oli sentään pyykkiteline juuri saatu pihalle pystyyn yli puolen vuoden varastossa seisottamisen jälkeen.



Tänään olen vuorostani minä ollut taudin kourissa. Onneksi jälkien siivoamista on aika lailla vähemmän, mutta maalaushommat, kompostin laitto ja lettukestit mökillä jäivät nyt toiseen kertaan.

Minulla on vähän taipumusta haluta tehdä kaikkea ja mitoittaa ajankäyttöni epärealistisesti. Saati että osaisin priorisoida ja jättää rönsyt sikseen. Priorisointi tuntuu kyllä sananakin tässä yhteydessä pahalta, koska tarkoitushan on vain elää onnellisena oman näköistä elämää, eikä niinkään saada valmista. Vaikka toki se valmiiksi tuleminenkin olisi aika ajoin kiva bonus.


Kaiken haluaminen näkyy siinä, että saatan stressaantua kivoistakin asioista, joita en ehdi tehdä. Ei ole mitään järkeä ylikuormittua keskeneräisistä käsitöistä tai raparperimehusta, jota ei ole vielä ehtinyt valmistaa, mutta minut kivatkin jutut saavat helposti ylikierroksille. Tarvitaan siis ilmeisesti pieni vatsatauti silloin tällöin, jotta tulisi joskus vain oltua.


Tänään olenkin tuijotellut haikeana ikkunasta ulos ja samalla nauttinut lapsen leikkien seuraamisesta. Kissan kanssa pötköttelimme pitkät ”päikkärit” keittiön sohvalla (minä luin, kissa nukkui). Ihan mukavaa elämää tämäkin, kunhan ei toistu liian usein. Ja muuten, minusta tuo meidän puutarha on aika ihana jo tällaisenaan, vaikka innokkaalle rikkaruohojen kitkijälle olisi kyllä hommia. 

8 kommenttia:

  1. Toivottavasti voit jo paremmin! Voi tuttu tunne tuo riittämättömyys, mutta olen kyllä jotenkin oppinut nauttimaan myös keskeneräisyydestä. Sitä kannattaa työstää. Arjesta - siitä keskeneräisyydestäkin - pitäisi osata nauttia. Muuten elämä kulkee liian nopsaa ohi vain jotain muuta odottaen, koskaan ei kuitenkaan ole valmista, koska myös nälkä kasvaa syödessä… Tarkoitus ei ole yhtään viisastella, enemmänkin kirjaan tässä paljon pohdittua aihetta, joka on niin tuttua! Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, siinähän ahdistuu jos keskeneräisyys aina vaan stressaa. Pääosin yritän kyllä pitää sitä hyvänä asiana, että tekemistä riittää, olisihan se kauheaa asua jossain, missä kaikki olisi valmista!

      Poista
  2. Minä opettelen parhaillaan sanomaan ei työhommille, jos aikaa ei ole ja samalla hyväksymään sen, että voimavarat ovat rajalliset. Ei siitä valmiistakaan nauti, jos on sen jälkeen ihan voimiensa äärirajoilla ja aina löytyy uutta hommaa tai jotain, mitä vielä voisi tehdä kenties paremmin. Eli ainakin minulla riittää opeteltavaa myös keskeneräisyyden sietämisessä ja sitä varmasti pitää harjoitella, kun vanhaan taloon muuttaa. Toisaalta siinä on sen ihanuus, on suunniteltavaa, puuhasteltavaa ja oman jäljen näkymistä pikkuhiljaa. Tsemppiä sinnekin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinähän se dilemma juuri on, että keskeneräistä on vaikea sietää, mutta toisaalta olisi ihan kamalaa, jos puuhasteltava yhtäkkiä loppuisi. Pitäisi vissiin löytää jokin keskitie... Mukavaa puuhastelua teille omassa vanhassa talossanne!

      Poista
  3. Ah, vanha talo ja puutarha ovat ikuisuuksien työleiri! Meillä tätä on jatkunut jo 10 vuotta, eikä tilanne näytä mitenkään parempaan suuntaan muuttuvan :D
    Eikä se mitään, puutarhahommat ovat parasta, mitä nyt muu perhe "vähän" haittaa harrastusta. Kun ei olisi jälkikasvua ruokittavana/huolehdittavana/nukutettavana niin voisi oikein ajan kanssa nautiskella pihatöistä. Nyt ne pitää hirveällä apinanraivolla hiki päässä huhkia silloin kun saa mahdollisuuden :D Vuosien treenillä olen sentään jo oppinut sen priorisoinnin. Enää en tuhlaa energiaani kokeiluihin, joilla ei ole realistisen mahdollisuudet onnistua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin kuvittelen priorisoivani, mutta silti välillä ahistaa. Kun sinne ykkösprioriteettien listalle ei tunnu välillä mahtuvan oikein mitään. Tuttu tunne, että kun lapsi menee nukkumaan, alkaa hirveä huhkiminen puutarhasta, mistä sitten kaatuu silmät ristissä sänkyyn.

      Poista