torstai 17. huhtikuuta 2014

Romuvaraston aarrelöytö

Aloitimme hiljattain yläkerran varastojen siivouksen. Tarkoituksena on viedä kirpputorille myyntiin kaikki, mitä emme tarvitse ja mistä emme pidä.


Tavaroiden läpikäyminen ja hinnoittelu on ollut juuri niin tylsää kuin voisi kuvitella. Hyvin harvan esineen kohdalla on täytynyt käydä minkäänlaista sisäistä kamppailua, laittaako se kiertoon vai pitääkö vielä itsellä. Varma merkki, että varastojen tyhjentäminen on tarpeen viimeistään nyt.


Yhtä kaapinpäällystä kolutessaan mies teki kuitenkin löydön. Sieltä löytyi muutama kirjekuorellinen vanhoja valokuvia, jotka muistan nähneeni joskus lapsuudessani. Itse asiassa ihmettelin juuri jokin aika sitten, minne nämä vanhat kuvat ovat hävinneet. Olisi hyvin mahdollista, että muutoissa jotain tällaista olisi päässyt häviämään.


Tunnistan kuvista vain isän puolen isovanhempani. Loput kuvien ihmiset ovat minulle vieraita, vaikka vanhempani varmasti tuntisivat heistä ainakin osan.


Vanhat valokuvat ovat kiehtovia. Osa on niin erikoisesti valottuneita, että niiden ihmiset näyttävät ohuilta haamuilta. Toisissa vaikkapa vaatetus ja ihmisten kasvojen kuluneisuus paljastavat, miten erilaisia aikoja on eletty. Eräässä kuvassa perheensä keskellä istuva mummo näyttää iankaikkisen vanhalta, mutta tosiasiassa hänen ikänsä ei varmaan ole lähelläkään sitä, miten vanhaksi nykyään eletään. Iloakin kuvissa on: kaksi neitosta pyöräretkellä ja sotilaspoika riiuureissulla riukuaidan juurella. Soltun onnellinen ilme kertoo paljon.


Joukossa on isän puolen isovanhempieni hääkuva. Aika hätkähdyttävää, että siihen aikaan hääkuvia on ollut vain yksi tai kaksi, kun nykyään häihin palkataan valokuvaaja koko päiväksi.


Pysäyttävin kaikista kuvista on vanha mies, joka istuu avoimen ruumisarkun, ilmeisesti kuolleen vaimonsa, äärellä. Papan parta on niin pitkä ja olemus kumara, että paljon aikaa ei taida hänelläkään olla jäljellä. Mitäköhän hän miettii?


Kuvat oli suojattu 90-luvun sanomalehdellä, jonka kellastuneita ruokakaupan tarjouksia oli hauska lukea. Kuvien kanssa samasta paikasta löytyi myös rikkinäinen viulu. Isäni lupasi ottaa haltuunsa oman isänsä tekemän viulun, ja itse haluaisin kehystää kuvia seinälle. Ovathan he kaiketi minun väkeäni, vaikken heitä tunnekaan. 

6 kommenttia:

  1. Tee itsellesi ja tulevaisuuden ihmisille palvelus ja kysy vanhemmiltasi keitä kaikkia he tuntevat kuvien ihmisistä ja kirjoittakaa tiedot kuvien taakse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä idea. Jossakin kuvassa jo olikin nimi valmiiksi kirjoitettuna, en vain ole vielä ehtinyt kysellä, keitä vanhempani heistä tuntevat.

      Poista
  2. Vanhat kuvat ovat aarre, etenkin, jos niissä on vielä omaa sukua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus olen melkein ostanut vastaavia vanhoja kuvia kirpputorilta, mutta on tosiaan jollain tapaa mukavampi, että kuvien ihmiset ovat edes kaukaista sukua.

      Poista
  3. Upea ja pysäyttävä tuo arkkukuva! Minäkin tykkään katsella vanhoja valokuvia, mietin esimerkiksi, että millaisen elämän he ovat eläneet ja millaisia persoonia he olisivat olleet tavatessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä mietin useimmiten, minkälaista elämä on kuvanottoaikaan ollut. Minkälaista on ollut arki ja miten erilaisia tai samanlaisia ihmisten tunteet ja mietteet ovat olleet. Olisi kiinnostavaa päästä aikamatkalle :)

      Poista