lauantai 25. tammikuuta 2014

Menetettyjä tilaisuuksia kirpparilla

Sain eilen hyvän muistutuksen tilaisuuteen tarttumisen tärkeydestä. Olin katsellut jo pari viikkoa kirpputorilla kaunista venäläistä teeastiastoa, mutta kolmenkympin hinta tuntui vähän suurelta. Kerran kirpparilla käydessäni hinta oli pudotettu 25 euroon, mutta vieläkin pihi yliminäni muistutteli, että jos vain odotan, hinta putoaa vielä vitosella. Astiasto kummitteli kuitenkin sen verran mielessä, että päätin eilen käydä ostamassa sen pois ennen kuin kukaan muu ehtii. Myöhässä! Joku muu olikin tarttunut tilaisuuteen ennen minua.


Voisi kuvitella, että kirppismenetyksiä ei kannattaisi jäädä pohtimaan, mutta aika moni ”melkein ostettu” kirppislöytö silti vaivaa edelleen mieltä. Ykkösenä listalla taitaa olla ihanan kulunut turkoosi vanhanaikainen herätyskello, jonka jätin hyllyynsä viime vuonna. Nyt joudun yöllä kaivamaan kännykän esiin, kun tarvitsee tietää kellonaika. Toinen mieltä kaihertava ihana löytö oli turkulaisella kirpparilla bongattu vaaleanpunainen mekaaninen henkilövaaka, joka olisi tyyliltään sopinut meille aivan täydellisesti. En sitten ostanut sitä, koska meillä on jo hyvin toimiva (ruma) vaaka. Hiukan harmittaa myös puinen keinuhevonen, jota joulun alla kirpparilla katselin, mutta toisaalta pikkuihmisellä on keittiössä jo keinutuoli, eikä keinumavälineitäkään tarvita loputtomasti.



Olen elämäni varrella kantanut kirppiksiltä kotiin niin paljon tarpeetonta kamaa, että olen ruvennut ehkä vähän liiankin harkitsevaiseksi. Tavaran pitäisi olla juuri sitä mitä haluan ja vielä edullisesti. Toisaalta en enää tiedä, kumpi harmittaa enemmän, missatut tilaisuudet vai ylimääräiset roinat nurkissa. Jälkimmäisestä harmistahan pääsee eroon viemällä ne taas takaisin kirpparille, mutta kadonneita tilaisuuksia ei välttämättä korvaa mikään.


Loistavan tilaisuuden edessä esiintyvä pelko on yleistä muutenkin kuin kirppiksellä. Saatan mennä paniikkiin, jos saan vaikka mahtavan työtilaisuuden. Hetken aikaa tuntuu, että enhän minä nyt mitään osaa, miksi ne minut valitsivat, herrajumala mitä tästä tulee. Onneksi osaan nykyään sivuuttaa moiset tuntemukset ja jatkaa ainakin ulkoisesti tyynenä, kunnes itseluottamus palautuu. Julia Cameron kirjoittaa tarkkanäköisesti tästä ilmiöstä kirjassaan Tie luovuuteen. Vinkkinä, jos asia kiinnostaa.


Tämän päivän valokuvat eivät liity aiheeseen muuten kuin siten, että päätin ottaa tilaisuudesta vaarin, kun ulkona näytti satumaisen kauniilta puiden saatua ylleen lisää hileistä jääkerrosta. Kävimme pikkutirpan kanssa pulkkailemassa ja napsimassa valokuvia sen verran, mitä pienen ihmisen kärsivällisyys kesti. Mukavaa, että talvi jatkuu, mutta en pane pahakseni, että pakkasmittarit näyttävät vaihteeksi vähän inhimillisempiä lukemia.

8 kommenttia:

  1. Ihana tuo viimeinen kuva♥
    Minulle on käynyt niin, että ihan kierroksen alussa näin pienen vanhan radion ja aattelin ostaa sen...no sitten taas aattelin, että en taida ostaa....hetken kierrelltyäni päätin, että juu ostan sen....ja se OLI kadonnut...joku onnekas oli sen ostanut...arvaa harmittiko!!!...:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se juuri menee, että jotain esinettä alkaa haluta kahta kauheammin sitten kun joku toinen on saanut sen...

      Poista
  2. Tänään viimeksi olen jättänyt yhden maton kirppikselle ja nyt mietityttää, että jos kuitenkin...
    Toisaalta siinäkin on kirppisten viehätys, että aina voi tulla jokin vielä parempi löytö tai sama edullisemmin vastaan ja sitten pitää välillä himmailla, kun pelkää sitä tavaramäärän kasvua. Mutta jos ihan pian ei tulekaan löytöjä vastaan, niin nuo hukatut tilaisuudet harmittavat kyllä.
    Tuo mainitsemasi opus voisi olla itselle hyödyllistä luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä käyn yleensä näillä samoilla paikallisilla kirppiksillä ja todella usein ostan jotain vasta viikojen harkinnan jälkeen. Ja tosiaankin, kirppiksiin kuuluu se metsästyksen viehätys. Toi kirja on kyllä tosi hyvä, taitaa olla jonkinlainen myyntimenestyskin eli puhutellut muitakin kuin minua :)

      Poista
  3. Kiitos kirjavinkistä, täytyypäs tutustua joku kerta. :) Miulla on aina ihan sama reaktio uusien asiakkaiden yhteydenottoihin ja joskus muutenkin uudenlaisiin työjuttuihin, saa nähdä pääseekö siitä koskaan kokonaan eroon vai täytyykö vaan tottua arvioimaan realistisesti oma soveltuvuus kuhunkin hommaan tuosta "enhän minä mitään osaa" -hetkestä huolimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taitaa olla hyödyllistä hakeutua vähän pelottaviinkin projekteihin aina silloin tällöin, useinhan sitä sitten huomaa, että osaanhan sittenkin :) Jos aina tekisi vain sitä, minkä ajattelee hallitsevansa tosi hyvin, tulisi ehkä tehtyä pelkkiä rutiinihommia.

      Poista
  4. Minä arvioin juuri menneellä viikolla realistisesti omia käsityötaitojani ja kieltäydyin tekemästä työkaverille hattua hänen poikansa häihin. Kerrankin osasin kieltäytyä jostain! Vaikka kuinka olisi ollut houkuttelevaa visioida, suunnitella ja toteuttaa hiukan erilainen, kantajaansa kuvastava hattu, niin totuus on, että en ole tehnyt ensimmäistäkään hattua ikinä. Ellei pipoja lasketa. Ja niiden tekotavan tuntemuksesta tuskin olisi ollut tässä mitään hyötyä. Omien (ja asunnon) rajoitusten tunnistaminen edes joskus saa toivottavasti aikaan vähän vähemmän stressiä ja enemmän tilaa, joka kumminkin jossain vaiheessa täyttyy:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ein sanominen on kyllä hyödyllinen taito. Hankalaa tietysti arvioida, milloin kyseessä olisi sellainen itseä kiinnostava, vaikkakin haastava projekti, josta voisi oppia uutta, milloin taas ihan liian vaikea odysseia, josta tulisi vaan kiviriippa.

      Poista