tiistai 23. joulukuuta 2014

Ihan hiukan joulu-zilla

Kyllä minäkin sitten kuitenkin ihan pikkuisen antauduin jouluhössötysten vietäväksi. Jostain löytyi aikaa ja tarmoa niinkin paljon, että tavanomaisen siivouksen lisäksi ryhdyimme miehen kanssa karsimaan kirjahyllystä tarpeettomia opuksia divariin ja järjestelemään tärkeiden papereiden sekalaisia kasoja mappeihin. Ja vaikka jo lykkäsin jouluväkerrysideani seuraavaan vuoteen, valoin kuitenkin kynttilöitä vanhoihin kahvikuppeihin ja tein fimo-massasta sydämiä joulukuuseen.



Vähän jopa joulustressin porteilla tuli käytyä kolkuttelemassa tässä maanisessa puuhasteluvimmassa. Mies taisi ohimennen käyttää sanaa joulu-zilla (vrt. bridezilla) ja pyöritellä silmiään minuun päin vilkaistessaan. Onneksi kohtaus alkaa olla ohi ja asiat asettuvat taas mittasuhteisiinsa. Keittiön siivous jätettiin viimeiseksi ja se on edelleen tekemättä, eikä tunnu missään. Nyt kun sain pahimmat joulupatoutumat purettua, voin heittäytyä kalsarilinjalle. Nautin kyllä tosi paljon siitä, että nämä kaikki hommat tulivat tehtyä ja kirjahyllyn tienoilla vallitsee taas hiukan parempi feng-shui.


Jos jollakulla on vielä aikaa ja energiaa leipoa tänä jouluna, kannattaa kokeilla näitä gluteenittomia keksijoulutorttuja, joiden alkuperäinen ohje löytyy täältä. Muokkasin kuitenkin ohjetta maidottomaksi ja vähän muutenkin, joten tässä oma versioni. Nämä ovat täydellisiä pikkusuupaloja niihin hetkiin, kun tekee mieli jotain joulutorttua muistuttavaa, mutta ne varsinaiset tortut tuntuvat liian raskailta tai eivät muuten sovi ruokavalioon.

Tämän reseptin myötä toivotan tunnelmallista ja omannäköistä joulua teille kaikille!


Gluteenittomat keksijoulutortut

Vajaa 2 dl mantelijauhoja

1,5 dl perunajauhoja

reilu 1 dl tattarijauhoja

1 rkl psyllium-jauhetta

2 tl leivinjauhetta

150 g rasvaa (alkuperäisessä ohjeessa voita, käytin puoliksi neitsytkookosöljyä ja sinistä Keijua)

1 dl Oatly-kaurajugurttia

1 luomukananmuna

luumumarmeladia

Sekoita keskenään kuivat aineet. Nypi joukkoon rasvat ja sekoita lopuksi mukaan kaurajugurtti ja kananmuna. Laita taikina jääkaappiin tekeytymään pariksi tunniksi.
Alkuperäisessä ohjeessa oli mukana erikseen resepti luumuhillolle, joka tehdään taikinan ollessa jääkaapissa, mutta itse käytin kaupan valmista luumumarmeladia. Kaulitse taikinaa pienissä erissä jauhoja apuna käyttäen siten, että siitä saa otettua muotilla ”pikkuleipiä”. Laita leipäsille nokare luumumarmeladia ja paista 200 asteessa 10–15 minuuttia. Ohjeesta tuli vajaa 3 pellillistä.

Valmiit leivonnaiset maistuivat kaikille erinomaisesti. Ensi kerralla laitan kuitenkin vähän enemmän marmeladia, koska minulle se on ehdottomasti se juttu näissä joulutortun kaltaisissa leivonnaisissa. 

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Kunhan on lanttulaatikkoa ja kuusi

Pari viimeistä päivää ovat olleet niitä, jolloin ei tunne ehtivänsä puoliakaan siitä mitä pitäisi. Ja sitten on vielä tämä joulu, joka pitäisi ehtiä järjestää.


Silti en ole kamalasti stressannut joulua ainakaan tosissani. Minun jouluni tärkein asia on ruoka, ja sen ehtii kyllä hoitaa. Laatikot ovat sitä paitsi jo valmiina pakastimessa. Harmittaa silti hiukan, että kaikki kivat askartelut, joita olin joulun alle suunnitellut, on pitänyt yksi toisensa jälkeen lykätä tulevaisuuteen, ja uudet reseptit odottavat nekin vielä kokeilijaansa.

Samalla kun joulun idealistani on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle, olen joutunut vähän pohtimaan, mikä minulle itselleni on tärkeintä joulussa (ruoan lisäksi) eli mistä en ainakaan halua luopua. Kuusi tuodaan sisälle tietysti, ja kai siihen jotain koristeitakin saadaan, jotainhan siinä oli viime vuonnakin, vaikken nyt ehdikään askarrella mitään uutta. Muutama kynttilä palamassa tuo joulutunnelmaa yhtä paljon kuin isommatkaan koristelut, ja musiikki hoitaa loput tunnelmapuolella. Lumen karsin toivelistaltani pari päivää sitten, koska jatkuva säätiedotusten kyttääminen alkoi käydä jo työstä, eikä tilanne minun kyttäämisestäni parane. Tämän päivän nuoskalumi antaa kuitenkin hiukan toiveita valkoisesta joulusta.


Tärkeintä joulussa taitaa tällä kertaa olla silti lapsi. Hän on tänä vuonna oppinut, mikä on joulupukki, onpa jopa tavannutkin valkopartaisen ukon muutaman kerran. Hän ei vielä osaa toivoa kummoisia lahjoja, mutta ilahtuu niistä kuitenkin, joten lapsen lahjojen suunnittelu tuntuu tärkeältä. Lähinnä olen hillinnyt omaa leluvimmaani, koska kaksivuotias ei tosiaan vielä kummoisia paketteja tarvitse.


Tärkeimpänä kaikesta olen havahtunut siihen, että haluan siirtää lapselleni niitä jouluperinteitä, jotka ovat itselleni tärkeitä. Aion katsoa hänen kanssaan yhdessä Lumiukkoa jouluaattona ja koristella kuusta. Toivon mukaan saan hänet myös maistamaan jouluruokia. Jos niistä ei tänä vuonna vielä tule suursuosikkeja, niin ehkä joskus  myöhemmin. Ja toivottavasti saan hänet myös ymmärtämään joulun tunnelman päälle ja huomaamaan, että lahjojen tärkeydestä huolimatta joulussa on toinenkin puoli, jonka saavuttamiseksi ei tarvita lahjavuoria, paljoa rahaa tai stressiä. En tiedä, paljonko omat vanhempani stressasivat jouluvalmisteluita, mutta minulle joulu oli lapsena aina juhla, jossa oli erityistä taikaa, jolloin sai olla vähän eri tavalla kuin yleensä ja jolloin ei oikeastaan tarvinnut tehdä mitään.

Mutta siivota kyllä pitäisi ehtiä ehdottomasti. Jos joku ystävä tai tuttava kuitenkin sattuu piipahtamaan meillä ennen kuin koti on edes jonkinlaisessa järjestyksessä, aion iloita enemmän heidän vierailustaan kuin surra siivoamattomuutta. Ja lapsen kanssa pitäisi ehtiä tehdä piparkakkutalo, sitä hän on pyytänyt jo pariin kertaan. Joka joulu olenkin sellaisen väsännyt ihan omaksi ilokseni, joten nakki ei ole paha laisinkaan. 

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Jouluinen bataattilaatikko

Minulla on aika usein tapana ottaa kaksivuotias mukaan ruuanlaittoon. Yksin homma olisi tietysti paljon helpompaa, lapsen kanssahan pikkuiset tahmatassut ovat koko ajan väärässä paikassa ja sekoittamisvastuuseen laitettu ipana roiskii kulhon sisältöä yli laitojen. Aika usein olemme kuitenkin kotona kahden, eikä pikkuneidin keskittymiskyky tahdo riittää yksin puuhailuun siksi aikaa, että jonkin ruoan saisi kunnolla valmiiksi.


Tänään valmistimme joulua varten pakkaseen bataattilaatikkoa. Vastaavaa laatikkoa on tullut syötyä joskus ennenkin jouluna, mutta silloin se on tainnut olla äidin valmistamaa. Emme raaskineet maistaa valmista laatikkoa, mutta ainakin sose ennen paistamista oli hurjan hyvää, joten ehkäpä tästä tulee uusi klassikkoresepti.


Lapsen kanssa kokkaamisen paras puoli on tietysti sen hyöty pienelle kansalaiselle. Meidän naperomme ei välttämättä syö ruokapöydässä kaikkia kasviksia eikä aina suostu muutenkaan maistamaan sitä mitä pyydetään, mutta kokatessa hän suorastaan vaatii saada maistaa melkein kaikkea. Tänään alas meni muun muassa inkiväärijauhetta ja kanelia, ja raakaa kananmunaakin kohtaan hänellä oli vaatimuksia. Siihen en sentään suostunut. Valmis ruokakin uppoaa usein paremmin, kun lapsi tuntee ylpeyttä osallistumisesta sen valmistamiseen. 

Ohje on lopulta oma versioni, vaikka katselinkin pohjaksi muutamaa muuta ohjetta. Itse soveltaen tulee aina paras. Pahoittelut rumasta kertakäyttövuoasta, käytännön syistä oli pakko.

Mausteinen bataattilaatikko

1 iso bataatti
2 dl kookosmaitoa
½ dl jytte-jauhoa
1 muna
0,5 tl suolaa
0,5 tl inkivääriä jauhettuna
0,5 tl kanelia
ripaus chiliä
rasvaa vuoan voiteluun

Kuori ja paloittele bataatti ja höyrytä tai keitä kypsäksi. Soseuta. Sekoita muut aineet bataatin joukkoon ja kaada seos voideltuun uunivuokaan. Paista 175 asteessa. Omassa uunissani paistoaika oli tunti ja 10 minuuttia. 

torstai 11. joulukuuta 2014

Vehnäjauholiisteriä seinille

En ole ennen pahemmin kirjannut tänne blogiin yksityiskohtaisia remonttivinkkejä, mutta nyt tuli yksi niin hauska ja hyödyllinen vastaan, että se on pakko panna jakoon.


Olemme aloittamassa sisäeteisen tapetointia, ensimmäistä elämässämme. Koska talon rakenteiden on tarkoitus olla hengittävät, rautakaupan valmis liisteri jäi kaupan hyllylle, koska liisterin muovittomuudesta ei saatu tarkkaa tietoa. 

Hengittävää tapettiliisteriä googletellessani törmäsin resepteihin vehnäjauholiisteristä. Ei huvittanut alkaa taas kerran tilata erikoisrautakaupoista tuotteita, joita joutuisi odottamaan monta päivää, joten ei muuta kuin kattila tulelle ja vehnäjauhot kiehumaan.


Vehnäjauholiisteri valmistetaan suhteella 1 osa jauhoja ja 9 osaa vettä. Esimerkiksi litran satsi (joka oli kyllä tähän tarkoitukseen todella pieni määrä liisteriä) sisältää desin jauhoja ja 9 desiä vettä.


Vehnävelliä keitellessä tuli selväksi, että vaikka liisterin teko on helppoa, senkin valmistuksen voi mokata. Tärkeää on sekoittaa ensin jauhot pieneen määrään kylmää vettä ja kaataa tämä neste hellalla olevaan vesikattilaan ennen kuin vesi on kunnolla kuumaa. Kuuma vesi ja jauhot yhdessä aikaansaavat klimppejä. Seosta pitää myös vispata koko keittoaika, noin kymmenen minuuttia, koska se palaa superhelposti pohjaan.


Olemme nyt vasta esiliisteröineet seinän huokolevyjä, jotta ne eivät imisi tapetoidessa itseensä kaikkea liisteriä tapetista. Olen kuitenkin aika vakuuttunut, että samaa liisteriä käytetään myöhemmin tapetoidessakin. Puoli-ilmainen ja ainakin tämänhetkisen kokemuksen valossa toimiva liisteri ilahduttaa, koska ketjurautakauppojen surkeita (ainakin perinteistä kiinnostuneen remontoijan näkökulmasta) valikoimia tekee mieli boikotoida. Aiheuttaa myös lapsellista mielihyvää, että kalliita remonttilaskuja maksellessa vastaan tulee konsti, jonka avulla voi tehdä jotain ihan kokonaan itse maksamatta juuri mitään kenellekään.


Syksy on mennyt vähän synkistellessä, koska vapaapäivät ovat kuluneet kurjiin kaivuuhommiin, jotka ovat toki olleet hyödyllisiä mutta joista on jäänyt kovin vähän näkyvää jälkeä (tai no, onhan sitä jälkeä jäänyt, mutta ei suinkaan mitään valmiilta näyttävää). Nyt on taas hyvä fiilis, kun pääsee tekemään jotain ihan omin käsin ja edistämään asioita muutenkin kuin soittelemalla ammattimiehiä paikalle.

Ps. Seinissä näkyvät sanomalehtipalat ovat toinen kikka, jonka bongasin netistä. Huokolevyjen ruuvin paikkojen tasoitukseen suositeltiin jossain mieluummin tätä keinoa kuin kipsilevyissä tavallista kitti + hionta -menetelmää. 

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Muistoja täydellisestä joululimpusta

Silloin ennen vanhaan kun vielä söin vehnää ja käytin maitotuotteita, joulun lempiruokiani oli äidin tekemä joululimppu, jonka päälle leivitin paksulti kotijuustoa ja vielä pari siivua Oltermannia. Nyt tekisi mieli löytää samantyyppisiä tai uusia vielä parempia makuelämyksiä, joten kokeilin ensimmäistä esiin tullutta gluteenittoman joululeivän reseptiä.


Leipään tulee kaikenlaisia sattumia ja aika paljon makeutusta, joten se on oikeastaan enemmänkin kakkua kuin leipää. Itse söin sitä ilman mitään päällisiä.


Vaikka leipä oli tosi hyvää ja täytti mukavasti makean välipalan tehtävää, en usko, että tästä tulee meille mikään suosikkiresepti. Edelleen hakusessa on perinteinen suolaisempi joululeipä, jossa saisi olla lisukkeena korkeintaan muutama rusina. Fenkolin maku myös osoittautui minulle hiukan liian voimakkaaksi, joten jos et tiedä olevasi fenkolin ystävä, jättäisin sen määrän ohjeessa vähemmälle.

Muokkasin taas tapani mukaan reseptiä, ja alla minun versioni. Alkuperäinen ohje Kotiliedestä.

Gluteeniton makea joululeipä

4 dl omenamehua
1 dl öljyä
1, 5 tl ruokasoodaa
n. 4 dl tummaa Jytte-jauhoa
2 dl auringonkukansiemeniä
1,5 tl suolaa
1 rkl fenkolia
1 dl siirappia
2 dl kuivattuja karpaloita
1 dl rouhittuja manteleita

Sekoita keskenään omenamehu, öljy ja siirappi. Sekoita myös kuivat aineet ja lisää nesteiden joukkoon. Kaada seos voideltuun leipävuokaan (omani tilavuus oli 1,2 l) ja paista 175 asteessa reilu tunti. Tarkista leivän kypsyys tikulla tai haarukalla ennen kuin otat sen pois uunista. Anna jäähtyä ennen leikkaamista. 

maanantai 1. joulukuuta 2014

Joulukuu tuli, mutta missä on lumi?

Olen odottanut lunta jo monta viikkoa. Pihamme on niin kurainen, ettei ikkunoista tee mieli katsoa ulos ollenkaan, saatikka poistua ulos ulko-ovesta. Yksi suurimmista harmin aiheista on Sulo, joka haluaa rampata ulos ja takaisin sisään ja tekee samalla joka paikkaan kuraisia tassunjälkiä. Kissaparka ei tunnu tajuavan, että tassujen pyyhkiminen paperiin ei ole mikään hänen kiusakseen keksitty kidutuskeino, joten se rimpuilee vastaan kaikin voimin.


Kaiken huipuksi Sulo tupsahti eräällä ulkoilureissullaan ilmeisesti tuhkakasaan. Normaalisti kissaherra on rinnasta ja tassuista valkoinen, mutta nyt se on hiippaillut talossa mustanharmaassa asussaan nolon näköisenä jo monta päivää. Koko marraskuun ankeus jotenkin kilpistyi mielessäni kissamme surkeaan ulkoasuun (vaikkei lika kuraa olekaan). Nyt kun katsoin pitkän ajan sääennustetta, helpotusta ei lumitilanteeseen taida olla luvassa vielä pitkään aikaan.


Onneksi kohta on sentään joulu, jota voi valmistella ja fiilistellä. Veikkaan, etten taaskaan ehdi toteuttaa puoliakaan joulusuunnitelmistani, mutta suunnitelmiahan on sitten hyvä lykätä seuraavalle vuodelle. Tyttäremme kummitäti ja serkut kävivät pari päivää sitten helpottamassa urakkaani ja toivat pikkuiselle lahjaksi itse ommellun joulukalenterin, jonka ensimmäisestä luukusta eli pussukasta kuoriutui tänään tarroja. Olin innoissani, koska olin suunnitellut samanlaista kalenteria tytölle mutta lykännyt suunnitelman kiireiden takia ensi vuoteen. 2-vuotias oli kalenterista niin innoissaan, että se oli ripustamisen jälkeen pakko ottaa uudestaan pois seinältä ja nostaa ylähyllylle.


Mukavaa vaihtelua, että tänään on sentään pakkasta, ja aurinkokin taisi hiukan pilkahtaa. Joulutunnelma tulee kyllä, kun keittiössä tuoksuu pakkaseen valmiiksi tehty lanttulaatikko. Ja joulumusiikkiahan voi kuunnella säästä riippumatta. Luotan siihen, että sääennusteet ja varsinkin ne toteutuneet säät ehtivät vielä muuttua moneen kertaan! 

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Gluteenittomat maissitortillat

Meillä on taas piha täynnä kaivuria, traktoria, ukkoa ja autoa, koska tänään kaivetaan vesivessan viemäreitä. Rakas vanha mustaviinimarjapuskani nostettiin huolettomasti pois putken tieltä noin vaan, ja meille tärkeä erikoinen koivuntaimikin sai luvan väistyä. Koko piha näyttää vieläkin kaameammalta kuin viimeksi pihankaivuuhommien aikaan, joten en viitsi edes julkaista tapahtumasta yhtään valokuvaa, mutta huimasti eteenpäinhän tämäkin mylläys taas on. Sitten kun ukot poistuvat ja putket ovat maassa, uusi vessamme on taas askeleen valmiimpi.


Koska nämä myllerrykset ovat aina vähän liikaa herkälle mielelleni, kerron mieluummin viikonlopun tortillaillastamme. Jokin aika sitten päätin kokeilla tortillalättyjen tekemistä itse maissijauhoista, koska kaupasta saatavat gluteenittomat tortillat ovat suoraan sanottuna pahoja. Paluuta entiseen ei tämän jälkeen todellakaan ole. Ei sillä, että niitä kaupan läpysköjäkään olisin ostanut kuin joskus harvoin. Jouduin vielä käyttämään tavallista maissijauhoa ilmeisesti autenttisen masa harina -maissijauhon sijasta, mutta silti näistä tuli tuhat kertaa parempia kuin kaupan aneemiset läpyskät.


Täytteinä söimme mustapapumuhennosta, jonka tein Kotilieden ohjeen mukaan. Yksinkertaisen muhennoksen jujuna on mukaan raastettu limen kuori. Tomaattisalsan keksin omasta päästäni sekoittamalla pilkottuja tomaatteja, limen kuorta, limen mehua, sokeria, suolaa ja chiliä, ja guacamoleen tuli avokadon lisäksi vain limen mehua ja suolaa. Yksinkertaisen tarjoilun kruunasi kipollinen korianterisilppua, joka on kyllä tällaisessa kattauksessa aivan välttämättömyys. En lakkaa ihmettelemästä korianteria, jonka kanssa olen painiskellut muutaman viime vuoden. Joissain tapauksissa se on lautasen kiistämätön kuningatar, jota ilman ei voisi ollakaan, ja joskus se taas maistuu saippualta.

Tekisi mieli opetella lisää meksikolaisen ruuan reseptejä. Erityisesti kastikkeisiin kannattaisi varmaan panostaa, koska niillä saisi helposti uusia maku-ulottuvuuksia näinkin yksinkertaisiin raaka-aineisiin. Nyt mentiin vähän epäaidossa, vaikkakin maukkaassa ja mukavassa hengessä, nimittäin musiikkinakin soi perulainen cumbia ja kuubalainen salsa. Meksikolaiset varmaan pyörtyisivät!  

Gluteenittomat maissitortillat

4 dl maissijauhoja
0,5 dl gluteenitonta jauhoseosta
2 dl kuumaa vettä
suolaa

Sekoita suola maissijauhojen joukkoon ja vesi jauhojen joukkoon käsin. Lisää gluteenitonta jauhoseosta sen verran, kunnes seos tuntuu sopivalta kaulittavaksi. Pelkkiä maissijauhojakin voi käytätä. Laita taikina vetäytymään jääkaappiin muovilla peitettynä n. puoleksi tunniksi. Kaulitse taikina runsaasti jauhoja käytteän pyöreiksi lätyiksi ja paista pannulla ilman rasvaa. Tarjoile tortillat heti kuumina. 

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Pesto, josta taaperokin tykkää

Pakastin kesällä suuren osan lehtikaalisadosta, mutta tähän mennessä satoa on tullut käytettyä vasta vähän. Tänään muistin lehtikaalit ja surautin ihan perinteisen peston pastan kaveriksi. Lehtikaalipesto upposi niin hyvin kaksivuotiaaseemme, että resepti on pakko kirjoittaa muistiin. Kasvikset kun eivät ole niitä helpoimpia tarjottavia lapselle, joka viime aikoina on halunnut syödä lähinnä makaronia.


Itse söin peston kanssa gluteenitonta spagettia, lapsi ruispastaa. Tarjoilu upposi niin hyvin, että lapsi ei malttanut käyttää edes haarukkaa vaan ahmi tahnaa paljain käsin. Omakin lautanen tyhjeni niin nopeasti, etten muistanut ottaa ruuasta valokuvaa. 


Lehtikaalipesto

Vajaa 1 l pussillinen silputtua lehtikaalia pakkasesta (tai tuoretta)
Reilusti oliiviöljyä
Kourallinen cashew-pähkinöitä
Auringonkukansiemeniä
½ tl suolaa
limen mehua

Liota cashew-pähkinöitä sen verran kun ehdit, mielellään noin puoli tuntia. Kaada liotusvesi pois ja soseuta kaikki aineet sauvasekoittimella tai blenderissä. Lisää viimeiseksi suola ja limen mehu ja maistele samalla, jotta maku tulee kohdilleen.


Seuraavalla kerralla lisään tähän vielä oluthiivahiutaleita, joita ei nyt ollut kaapissa. Parmesaaniakin laittaisin, jos maitotuotteet kuuluisivat ruokavalioon.

torstai 20. marraskuuta 2014

Mattoja, pullokori ja muita yllätyksiä

Joskus elämässä osuu eteen ihania asioita, joita ei ole osannut edes kaivata. Tavaraa meille kyllä kertyy yleensä ihan liikaakin, mutta useimmiten niiden hankkimisessa on jonkinlaista oma-aloitteisuutta mukana. Kirpputorikierroksia, huutokaupassa vietettyjä lauantaita tai tarkoitushakuisia vierailuja äidin varastoilla.


Kun kävimme isänpäivänä vanhempieni luona, olohuoneen nurkkaan oli kasattu valtavat määrät käsin kudottuja räsymattoja, joiden olemassaolosta en ollut tiennyt mitään. Äiti oli käynyt siivoamassa oman äitinsä varastoja, ja vaikka tiesin, että mammani oli nuorena innokas mattojen kutoja (suurin osa meidänkin matoistamme on hänen tekemiään), tällainen tuotteliaisuus oli jäänyt minulta huomaamatta. Eikä siinä kasassa ollut varastoista kuin puolet, koska toinen puoli oli mennyt tädilleni.


Saimme veljen vaimon kanssa luvan valita kasasta kauneimmat. Omiani en ole vielä pahemmin ehtinyt lattioille mallailla, mutta kaapissahan on hyvä olla valinnanvaraa (jos sinne vain mahtuisi vähän paremmin).


Toinen yllätys tuli viime viikolla, kun kävimme katsastamassa lehti-ilmoituksen perusteella tietoomme tulleita vanhoja lattialankkuja. Eteisen lattia kaipaa muutamaa lankkua paikkausmateriaaliksi, ja yhtenäisen ilmeen vuoksi ne saisivat mielellään olla vanhoja. Tarjotut lankut eivät meille sopineet, mutta heräteostoksena mukaan tarttui lyhyitä mutta paksuja kirveellä veistettyjä pattinkeja. Sain ensin idean tehdä yhdestä tällaisesta keittiöön hylly, ja kun hinta oli puoli-ilmainen, mukaan tuli koko kärryllinen. Ehkä näistä voisi tehdä myös pöydän vaikka puutarhaan. Siitä tulisi kyllä niin painava pöytä, ettei sitä pahemmin paikaltaan siirreltäisi.


Viimeisin mukava yllätys tapahtui alkuviikosta, kun mies ja lapsi olivat käyneet kaupunkireissunsa ohessa paikallisella kirpputorilla. Minulle he olivat ostaneet vanhan kermapullokorin, josta voisi tulla vaikka paikka tumpuille ja pipoille. Korin innostamina saimme vihdoin seinälle myös vanhan naulakon, joka on lojunut toimettomana kuukausikaupalla. Emme ole tienneet, kannattaisiko sitä kunnostaa vai ei. Minun kantani voitti ainakin nyt toistaiseksi, vaikka mikäänhän ei estä nostamasta sitä seinältä takaisin alas ja kunnostamasta myöhemmin. Väri on ainakin just eikä melkein, joten sitä en haluaisi muuttaa miksikään. 

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Hedelmällistä juttua

Tähän aikaan vuodesta, kun omasta puutarhastakaan ei enää saa mitään tuoretta, kaupasta tulee kannettua selkä vääränä hedelmiä, pääosin tietysti ulkomaisia. Meillä syödään hedelmiä valtavia määriä välipaloiksi vähän joka välissä, ja yhteen aikaan meillä oli miehen kanssa tapana kokoontua yhdessä iltapalalle ahmimaan hedelmiä. Silloin oli todellakin kyse ahmimisesta, ei mistään muutamasta sivistyneestä ananaksen siivusta.


Mutta mikään ei ole sen ärsyttävämpää kuin hedelmät, jotka on ostanut kaupasta täydellä hinnalla ja jotka koreasta ulkokuorestaan huolimatta ovatkin sisältä kuivettuneita tai muuten huonoja. Erityisesti ärsyttävät appelsiinit, joiden kuoriminen on jo muutenkin jokseenkin vaivalloista, ja sitten sisältä paljastuukin kuiva koppura tai niin hapan yksilö, että se saa vain naaman irvistykseen.


Mangoja ja muita eksoottisia hedelmiä olemme käytännössä melkein kokonaan lakanneet ostamasta, koska ainakaan tänne maalaiskaupungin marketteihin ne eivät tunnu koskaan eksyvän sopivasti kypsinä. Pehmeänkin mangon kuoren alta löytyy yleensä jotain masentavan harmaata. Herkuttelen mieluummin niillä muistoilla, joita on jäänyt täydellisen kypsän ja mehukkaan mangon syömisestä tuolla jossakin päiväntasaajan tietämillä ja odottelen seuraavaa matkaa.


Eksoottisten hedelmien boikotti johtuu kuitenkin vain laadusta eikä siitä, etteikö kaukaa tuotuja tuotteita voisi ostaa – silloinhan juuri mitään kasviperäistä ei voisi Suomessa talvella syödä. Esimerkiksi avokadot ovat meidän perheessä perusruokaa, enkä edes laske niitä mielessäni hedelmiksi. Avokadot ovat ruoka-aine ja osa ateriaa. Avokadojenkin osalta vastaan sattuu joskus pettymyksiä, koska vaikka olen yrittänyt vuosien saatossa harjaantua hyväksi avokadon tunnustelijaksi kaupassa, joskus käy edelleen niin, että avaamisen jälkeen hedelmä lentää suoraan kompostiastiaan. Hyvää avokadoa ei sitten voitakaan mikään (paitsi ehkä hyvin tehty guacamole), joten muutamat harhalaukaukset voi antaa anteeksi.


Kun vietimme välivuotta Etelä-Amerikassa, huomasin mielenkiintoisen itsestäänselvyyden hedelmistä. Siinä missä mangot ja papaijat olivat tuolla toisella puolen maapalloa arkisia, meille tavalliset omenat olivat siellä johonkin aikaan vuodesta melkein kortilla ja useimmiten huonolaatuisia. Vaikka oli ihanaa ostaa niitä eksoottisempia hedelmiä joka päivä ja ahmia niistä tehtyjä hedelmäsalaatteja, jossain vaiheessa aloin kaivata ihan tavallisia omenoita. Appelsiinejakaan ei Perussa ollut yleensä tarjolla kuin yhtä tiettyä mehuksi tarkoitettua hapanta lajiketta.


Nykyään kannan kotiin kaupasta lähinnä omppuja, päärynöitä, banaaneja, appelsiineja, satsumoita ja greippejä. Omenat ja banaanit ostan yleensä luomuna. Ensin mainitut siitä syystä, että kun kuoretkin syödään, ei tee mieli vitamiinien ohella ahtaa sisäänsä torjunta-aineita. Banaanit taas esimerkiksi siksi, että ainakin meidän markettimme luomubanaanit tulevat Perusta, ja haluan tukea perulaisia viljelijöitä, perulaisilla kun on erityinen paikka sydämessäni.


Onko kellään muulla vastaavia "hedelmällisiä" mielipiteitä? Entä osaatko jakaa vinkkejä, jolla voisi tunnistaa hyvälaatuisen mangon kaupassa? 

torstai 6. marraskuuta 2014

Kummitusjuttuja

Alussa oli Vehkosuo -blogin Tessa ihmetteli blogissaan hiljattain mystisiä tapahtumia, jotka kummituksenkin tekosiksi hyvin sopisivat. Tämä synkkä marraskuu sopiikin mitä parhaiten kummitusjuttujen miettimiseen, joten innostuin kertomaan teille hiukan meidän omalla pihallamme jylläävistä yliluonnollisista voimista.



Meidän kummituksemme asuu vanhassa konehallissa. Jostain syystä vain minä olen huomannut sen olemassaolon, kun taas esimerkiksi miehelleni se ei tunnu näyttäytyvän ollenkaan. Tai enhän minäkään sitä nähnyt ole, mutta kaikenlaisia merkkejä olen kuitenkin havainnut.


Ensimmäistä kertaa kummitusepäilyni heräsivät joskus viime keväällä, kun hallin päädyssä oleva ulkovalo oli syttynyt itsestään palamaan. Voitte kuvitella, että sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin, kun illalla myöhään ulos mennessäni näin puuvajan takaa siintävän oudon valoilmiön. Ulko-ovelle itse lamppu ei vajan takaa näy, vaan metsiköstä vain kajasteli outo valo, joka ei sinne kuulunut. Kyseistä lamppua ei käytetä koskaan, joten en edes tiennyt sellaisen olevan olemassa. Kunnes sitten keräsin rohkeuteni ja menin katsomaan.

Eikä siinä vielä kaikki, vaan muutaman päivän päästä lamppu oli taas eräänä iltana syttynyt uudestaan. Kummitus taisi vähän leikitellä meidän kustannuksellamme, mutta sen jälkeen valo ei ole enää syttynyt itsestään.


Menneenä kesänä olin kerran hallissa irrottamassa eteisen lattialankuista nauloja. Mies teki remonttihommia talon sisällä. Useampaan otteeseen nostin katseeni työstä ja olin varma, että mies oli tullut katsomaan minua halliin. Kuulin selvästi askeleita ruohikosta. Pariin kertaan kävin kurkkaamassa ovellakin, mutta ketään ei näkynyt. Kummitus se siellä varmasti laahusti, koska mies kielsi käyneensä hallin lähelläkään.

Eilen kummitus oli taas vauhdissa. Kun olin laittamassa lasta nukkumaan, kuulin ulkoa kaukaista mutta voimakasta kumahtelua. Kävin ulko-ovella katsomassa, mutta pihalla ei näkynyt mitään. Kumahtelu tuntui jatkuvan aina silloin, kun lakkasin kuuntelemasta. Ja mistäpä muualtakaan ääni olisi tullut, kuin hallilta päin. Laitoin ulko-oven pikaisesti lukkoon ja menin takaisin sisälle pois kummitusten tieltä.


Kerran myös näin hallin liepeiltä metsiköstä outoa kiiltoa, mutta se osoittautui vanhaksi vesisäiliöksi. Toisella kertaa hallista kuului kummallista kujerrusta, mutta isäni sanoi sen olevan joku lintu. Nytkin mies yrittää, että valon mukamas laittoi päälle kissa ja että kumahtelu oli jonkinlaista metsän takaa kauempaa kuulunutta työkoneen ääntä. Kymmenen aikaan illalla muka! Laahaaville askeleille hänellä ei kuitenkaan ole selitystä, eivätkä sellaiset minua pimeinä marraskuun iltoina rauhoittaisikaan, kun olen kahdestaan lapsen kanssa kotona. Pistän ovet lukkoon ja vedän viltin korviin. Kummitus pysyköön ulkona ja jättäköön meidät kunnialliset ja pimeää pelkäävät ihmiset rauhaan. 

perjantai 31. lokakuuta 2014

Miten meistä tuli maalla-asujia

Sain jo jokin aika sitten Punaiselta pihlajalta haasteen kertoa talomme tarinan. Olen lykännyt haasteeseen vastaamista jo yli kolme viikkoa mukamas sillä verukkeella, ettei ole ollut aikaa. Totta sekin tavallaan on, mutta todellinen syy taitaa kuitenkin olla remonttituska. Vaikka kaikki etenee tällä hetkellä ihan mallikkaasti, kaaoksen keskellä eläminen ei ole kannustanut talotarinointiin.


Mutta yritänpä nyt siltikin kertoa talomme tarinan. Olen kotoisin maalta, ihan tästä parin kilometrin päästä nykyisestä talostamme. Lukion jälkeen opiskelemaan muuttaessani vannoin, etten enää koskaan, ikinä, milloinkaan, tulisi tänne takaisin asumaan. Suuri maailma ja sen mahdollisuudet kiinnostivat enemmän.

Ehdinkin nähdä maailmaa monen vuoden ajan, kunnes sitten tutustuin tulevaan mieheeni. Hänkin oli maalaispoika, kotoisin lehmätilalta, ja kuulemma jo ensitreffeillä keskustelimme tulevaisuudesta sillä mielellä, haluaako toinen asua maalla vai kaupungissa. En itse enää muista tätä enkä oikein edes usko mieheni muistikuvaan, mutta kuulemma julistin suureen ääneen, etten enää ikinä voisi asua maalla.


Seurustelumme ei onneksi siihen kaatunut, vaan pääsimme yhdessä niinkin pitkälle kuin viettämään vapaaehtoisvuotta Peruun. Perussa elämä oli rauhallista ja leppoisaa, ja vuoden kuluessa yhteinen tunteemme vahvistui. En halunnut enää takaisin Helsingin ruuhkaisiin lähijuniin, kiirehtimään räntäsateessa raitiovaunuun, enkä myymään työnantajalle aikaani yhdeksästä viiteen, kun elannon voisi hankkia paljon vapaamminkin yrittäjänä.


Ensimmäinen ajatuksemme oli ostaa talo jostakin Helsingin lähettyviltä, jotta kaupunkielämästä ei tarvitsisi luopua kokonaan. Suunnittelimme sellaistakin, että jäisimme kaupunkiin, mutta hankkisimme kakkosasunnoksi vanhan talon jostakin tarpeeksi läheltä. Mutta oli kuitenkin olemassa kolmaskin vaihtoehto. Vanhempani asustivat kotitilamme sukupolvenvaihdoksen jälkeen vanhassa talossa, josta aikoivat kuitenkin muuttaa pois sitten kun saisivat oman uuden rakennusprojektinsa valmiiksi. Talo oli kuulunut suvulleni jo vuosikymmeniä, ja joskus oli ollut puhetta, että vanhempani jättäisivät sen minulle aikanaan perinnöksi kesämökkikäyttöön.


Pian kotiinpaluumme jälkeen vanhempani näkivät tilaisuuden saada tyttärensä kotinurkille ja alkoivat ehdotella, että muuttaisimme heiltä tyhjenevään taloon. Vanha kotipaikkakuntani oli vuosien varrella alkanut tuntua vähemmän ahdistavalta, varsinkin kun talo sijaitsi niin luonnonkauniilla paikalla, että sen pihalla sai olla aivan omassa rauhassa välittämättä niin hirveästi siitä, minkä kunnan alueella se sijaitsi. Talo oli ollut tyhjillään 60-luvulta niihin päiviin, kun vanhempani muuttivat siihen, ja heidän tekemistään remonteista huolimatta kaikki tärkein, kuten vanha leivinuuni ja pönttöuunit, vanhat lattialankut ja vanhat ovet olivat edelleen tallella. Olimme viettäneet talossa paljon aikaa viikonloppuisin ja kerran jopa kokonaisen viikon kahdestaan talonvahteina, joten paikka oli meille jo valmiiksi rakas.


Emme muuttaneet taloon heti, vaan vietimme vielä viimeisen vuoden Helsingissä odottaen, että vanhempieni rakennusprojekti valmistuisi ja he pääsisivät muuttamaan uuteen kotiin. Aika oli kihelmöivää odotuksen kannalta, mutta toisaalta välttämätön, jotta vanhalle kotikaupungille sai sanottua rauhassa hyvästit. Vuoden aikana tajusimme lopullisesti, ettei kaupunki enää ollut meidän juttumme – ainakaan sillä erää.

Muutto ja ensimmäiset kuukaudet olivat yhtä hässäkkää. Olin raskaana, eivätkä voimat riittäneet mihinkään järkevään tekemiseen. Päätimme heti kättelyssä, että remontteja ei aleta tehdä ennen kuin talossa on asuttu vähintään vuosi, eikä niille ollut akuuttia tarvettakaan. Kesän ennen lapsen syntymää kunnostin vimmaisesti vanhoja huonekaluja ja yritin järjestää kotia kuntoon, mutta muistikuvat tuolta ajalta ovat hyvin sekavat. Vauvamme syntyi keskeneräiseen kotiin, mutta meillä oli kuitenkin kaikkea mitä tarvittiin.


Remonttisuunnitelmia sen sijaan teimme päät pilvissä. Suunnittelimme taloon lisärakennusta, talon jatkamista harjan suuntaan, jotta kylpyhuone ja muut kodinhoitotilat mahtuisivat paremmin. Harkitsimme väliseinien purkamista ja suuren aukon puhkaisemista keittiön ja viereisen kamarin välille. Tiesimme remontoinnista hyvin vähän emmekä osanneet laskea kustannuksia, vaan höyrysimme visioitamme kaikille jotka jaksoivat kuunnella (ja niillekin, jotka eivät olisi jaksaneet). Oli onni matkassa, ettei ensimmäisen asuinvuoden aikana ollut aikaa tai mahdollisuutta alkaa toteuttaa minkäänlaisia muutoksia, koska silloiset suunnitelmat on sittemmin todettu suuruudenhulluiksi ja kuopattu.

Maalle muuttaessamme sovimme, että tuli mitä tuli, talossa kärvistellään vähintään kaksi vuotta, jonka jälkeen on aikaisintaan mahdollista alkaa keskustella paluusta kaupunkiin maitojunalla. Kaksi vuotta tuli täyteen, eikä kukaan enää puhunut maitojunamahdollisuudesta mitään. Paikka vaihtoi omistajaa myös paperilla, eikä kenellekään tullut tarvetta perääntyä. Helsinki, jossa olimme vannoneet käyvämme vähintään kerran kuussa, alkoi tuntua yhä kaukaisemmalta ja vähemmän tärkeältä. Mieskin sai töitä kotipaikkakunnalta jo hyvän aikaa sitten, joten pitkistä työmatkoista Helsinkiin tuli historiaa.


Jossain vaiheessa olemme miettineet, oliko järkeä muuttaa taloon, jota ei tullut valittua meidän tarpeidemme mukaan, vaan johon sopeutimme ja sopeutamme edelleen ajatuksiamme siitä, minkälainen kodin tulee olla. Alussa haaveilimme lisätilasta, mutta nyt, kun suunnitelmat on saatu loksautettua kohdalleen, pieni talomme alkaa tuntua sopivalta. Mansardikattoa ja muita vanhan rakennustyylin vinkkeleitä haikailen edelleen silloin tällöin, mutta järki-ihmisenä arvostan sitä, mitä meillä jo valmiiksi on, eli järkevästi rakennettua ja helppohuoltoista taloa, jonka pienet huoneet eivät vie valtavasti lämmitysenergiaa ja jonka pienehköt tilat on suhteellisen nopea siivota. Asuinpaikkakunnan plussapuolet ovat vain korostuneet sitä mukaa kun lapsi kasvaa ja hänen ilonsa lähellä asuvista isovanhemmista ja serkuista käy yhä näkyvämmäksi.

Olisin kiinnostunut kuulemaan muidenkin talotarinoita. Haasteen napatkoon kuka tahansa kiinnostunut, mutta osoitteellisen haastekirjelmän osoitan seuraaviin blogeihin:

Marttilan tilalla...

Toivottavasti innostutte talotarinoimaan!

maanantai 27. lokakuuta 2014

Punaherukkamuffinit ystäville

Kaikenlaiset resepti-innovaatiot ovat olleet täällä blogissa viime aikoina aika harviaisia. Ei ihme, eipä niitä ole nähty keittiössäkään, jossa on lähinnä yritetty täyttää vatsaa nopeasti. Nyt sunnuntaina meillä kuitenkin kävi kylässä vieraita, joten innostuin kehittelemään lisää viimekesäistä muffinireseptiäni. Käytin siihen punaherukoita kesällä suoraan pensaasta ja nyt pakkasesta, josta ne eivät tunnu vähenevän ollenkaan.


Punaherukka kaipaa seurakseen jotain pehmeää ja tasapainottavaa. Kesällä löysin googlailujeni tuloksena jostain idean käyttää tarkoitukseen kookosmaitoa, mutten enää löydä kyseistä sivua. Idea siis varastettu, mutta ohje oma. Muffinien vuoat muuten irtoilivat yön aikana rumasti, ja minulle on epäselvää, johtuuko tämä vuoista vai leivonnaisesta. Emme antaneet sen häiritä, vaan söimme herkut parempiin suihin. 

Punaherukkamuffinit

2,5 dl jauhoja (käytin kaurajauhoja ja gluteenitonta jauhoseosta)
1 dl kaurahiutaleita
0,5 dl intiaanisokeria
1,5 dl tavallista sokeria (koska inkkarisokeri loppui)
2 tl vaniljasokeria
2,5 tl leivinjauhetta
400 ml kookosmaitoa
vajaa 1 dl öljyä
1 muna
2 dl punaherukoita

Sekoita kulhossa ensin kuivat aineet keskenään ja lisää sitten muut aineet. Paista muffineita paperivuoissa (silikoni)vuoan sisällä 175 asteessa parikymmentä minuuttia eli kunnes ne hiukan ruskettuvat. 

tiistai 21. lokakuuta 2014

Synttäritunnelmia

Meillä oli viikonloppuna sateisesta säästä huolimatta tunnelma katossa, koska vietimme lapsen kaksivuotissynttäreitä. Kaikkien remonttikiireiden keskellä tuntui ponnistukselta järjestää vielä synttäritkin, mutta juhlapäivä palkitsi tunnelmallaan. Ihaninta oli nähdä lapsen sukkuloivan vieraidensa keskellä kuin diplomaatti cocktailkutsuilla ja riemuitsevan lahjoistaan niin kuin vain pieni lapsi iloitsee, kun ei vielä osaa odottaa paljoa.





Juhlista puhuttiin paljon etukäteen, mutta niin on puhuttu myös jälkeenpäin. Kuka istui missäkin tuolissa, miten olohuoneen huonekalut olivat eri tavalla kuin yleensä, voisiko sillä lahjaksi saadulla potkupyörällä sittenkin ajaa vielä hiukan sisällä.





En ole kovin pitkään aikaan käynyt ylipäänsä missään juhlissa, mutta nämä olivat parhaat pitkään aikaan!